maanantai 8. kesäkuuta 2015

Kuksa - Retkeilijän pyhän artefaktin valmistus

Tätäkin seikkailija-retkeilijä-sekoilijaa on jo pitkään kutittanut kallon sisältä, että onhan se nyt jokaisen kunnon samoilijan tehtävä itse oma kuksansa. Sanonnasta on varmaan yhtä paljon eri versioita kuin on sanojiakin, mutta perussanoma on selkeä - jonkinasteisesta puoliväkinäisestä seikkailijan miehistymisriitistä tässä on kyse. Kerrottakoot siis lyhyehkö tarina siitä, kuinka tällainen tavan puutyömaallikko teki oman ensimmäisen - vaan toivottavasti ei viimeisen - kuksansa.

Olihan miulla ollut niitä halpoja ns. lankkukuppeja parikin, mutta niiden ollessa painavia, ei-aitoja ja yleisesti vaan huonoja päätin pari vuotta sitten, että tekisin joskus oman kuksan, joka olisi vain painava ja huono, mutta sentään aito ite tehty! Päätökseen sisältyi ehto, etten kantaisi puukuksaa retkellä kertaakaan ennen, kuin tekisin joskus ite oman aidon pahkakuksan. Silloin hommassa olisi jotain ideaa ja kuksa olisi kantamisen arvoinen. Siirryin siis haikeasti muovikuppiin odottelemaan oikean hetken ja materiaalin eteen sattumista päästäkseni tekemään oma kuksa.

On kattokaas niin, että kun ihan oikeaa kuksaa (huom: eri ihmisten näkemykset aidon kuksan kriteereistä saattavat poiketa varovaisen arvion mukaan ihan helvetisti) ruvetaan tekemään, niin siinä on lankkukuppien tarpeina käytetyt satunnaiset sahatavarat, modernit helppokäyttöiset sorvit ja terve järki vaan tiellä. Valitettavasti tästä yhtälöstä päästään jakojäännökseen, eli kunnollisen ja perinteisimmän kuksan valmistusmateriaaleista jaloimman - koivupahkan - auttamattomaan harvinaisuuteen ja sitäkin huonompaan saatavuuteen. Jeejee!

Kuitenkin jo vuosia reissutoverina toiminut Jukka Siekkinen löysi yllättäen nurkistaan yhden heikäläisillä kuulemma 29 vuotta pyörineen koivupahkan. Pahkan löytäneen isäukkonsa luvalla ja työstötilojen sekä motivaation puutteessa hää luovutti pahkan sitten miulle. Mutikka oli juuri kuksanmentävä ja -muotoinenkin kokonaisuus ehtaa koivupahkaa, joka oli saanut kuivahtaa autotallin nurkassa vuosien aikana rutikuivaksi, eikä ollut edes paukahtanut halki. Tämähän materiaalisteknillisen pikaonnenpotkun mentävä kalossinkuva persauksissa lähin selvittämään, että minkälaisen kuksan tuon pahkan sisästä löytäisin.



Temmi tanassa


Heti kerrostaloasuntoa parempiin työtiloihin ehtiessäni alkoi myös kauppojen koluaminen työkalujen perässä. Tähän heti alkuun listana aseistus, jolla suoritin pääosan taistelusta:
- Ironside 16 mm kourutaltta, helvetin kallis, koverrukseen
- Marttiini Kaamosjätkä -puukko, henkiseksi tueksi ja karkeaan vuoluun
- Mora Wood Carving 120 -puukko, pieniteräinen tarkkuusvuolupuukko, hifistelyyn ja viimeistelyyn

Mora Wood Carving 162 -koverrin / lusikkapuukko / puulle tarkoitettu jäätelökauhan vastine, sisäpuolen viimeistelyyn


Syylliset rivissä

Ite työstö lähti liikenteelle pahkassa kiinni olevan ylimääräisen runkopuun irti sahaamisella. Jo heti tässä vaiheessa suuresta, painavasta, vanhasta ja ruosteisesta irtoruuvipenkistä tuli paras kaverini koko lopputyöstön ajaksi.

Varsinaisilla aloitusiskuilla pahkaan sain pitkästä aikaa tuntumaa kourutaltan kanssa kohkaamiseen. Vaikka pahka oli tiukasti kiinni ruuvipenkissä kuori vielä nätisti pinnassaan, niin kyllä teki pahaa takoa tuota arvokasta materiaalia puun ollessa kovuutensa puolesta jo ensi-iskuilla aika lailla eri mieltä kuksaksi muuttumisesta. Pahkan puuhun kiinnittymiskohta tuntui olevan puun normaaleja oksakohtiakin sitkaampaa tavaraa. Koverrus oli muuten oman pahkani kohdalla oikeastaan ainut realistinen työstötapa, koska ns. luomukuksan valmistuksessa käytettävä pihdeillä repiminen onnistuu vain tuoreen ja kostean pahkan kanssa.




Alkukankeilua

Alun jälkeen en kuitekaa uskaltanu tehdä syvempää monttua: Kuoren ollessa hieman epämääräinen alkoi epäilyttää, että tulisi tehtyä kuksasta vielä vahingossa seula, kun pinnasta kuoren alla ei ollut tarkkaa tietoa. Kuori suojaisi pahkaa enimmiltä pintakolhuilta työn aikana, mutta tieto pinnanmuodoista oli nyt kovempaa valuuttaa, joten enimmän kuoren oli siis lähdettävä. Muutama sutaisu Marttiinilla ja pystyin onneksi toteamaan, että kuori ei pyrkinyt viilaamaan monokkeliin ja pahka oli about sen muotoinen, mitä lupailikin.

Vietin lauantaina ja sunnuntaina suurimman osan ajasta sorvin kourutaltan ääressä vaahto suupielessä, sillä olin päättänyt saada suurimmat koverrukset valmiiksi tuona viikonloppuna. Seuraava mahdollisuus näihin työtiloihin olisi luvassa jossain vaiheessa kesää, joten riski kuksan viivästymisestä jonnekin ties kuinka pitkien aikayksiköiden päähän toimi motivaattorina. Annoin siis taltan ja vasaran heilua viikonlopun aikana varmaan tuhansien lyöntien verran. Jatkuva napse pakotti pitämään myös kuulosuojaimia ja puusilppua silmistä tonkiessa tuli välillä ikävä myös suojalaseja.



Yhteen väliin muistin, että luonto ei tosiaan ole osannut tehdä pahkasta valmiiksi seisovaa, joten pohja oli tasoitettava. Tässä oioin mutkia, eli sahasin pohjasta palan pois ja kuvittelin juoksevani kunnarin käsihiomakoneella (kusetusta!), mutta eihä sillä saanu aikaseksi kuin kuperan pohjan ja senkin ihan helvetin hitaasti. Sitte tajusin ottaa ja nitoa karkeaa hiomapaperia kiinni tasaiseen lautaan, jota vasten hinkutin kuksan pohjasta todella nopeesti ja tehokkaasti ihan tasasen. Tätä pohjan hienosäätöä lukuunottamatta olin päättänyt etten hioisi kuksaa, vaan pinnan viimeistelynä hieroisin sen kiiltävän tasaiseksi toisella tylpällä puunpalalla, mutta tästä lisää viimeistelyvaiheessa.


Pohjan tasoituksen moderni kusetusväline

...Ja koska sunnuntai on lepopäivä, niin annoin mieleni levätä kuksan valmistuksessa niissä määrin, että sain sen miellyttävän ontoksi ja ehdin vielä kokeilemaan Moran koverrinta samaan hintaan. Tuon vehjeksen käyttö tuntuikin olevan sitten aikamoinen taitolaji, sillä pahkassa syyt eivät välillä tunnu itekään tietävän, et minne kulkevat ja vaikka kovertimen hiiliteräksinen terä onkin todella terävä, niin tasaista jälkeä sillä saa vain poikkisyyhyn. Terävyydestään huolimatta tuokin veitsi siis repii syitä sijoiltaan ja lopputulos on suhteellisen epätasainen. Nopean viimeistelykokeilun yhteydessä tuli huomattua, että ruuvipenkin rautaisen hellä puristus talttauksen alla ei ollut juurikaan tehnyt pahkan ulkopintaan merkittäviä jälkiä. Vähäiset rutut korjaantuisivat viimeistelyvaiheessa kuin itsestään.


Karkeasti viimeistelty kuksa

Ei se terän pituus, vaan se miten sitä käyttää


Kotona jatkoin parin kolmen viikon aikana hommaa aina kun satuin ehtimään eli kun en sattunu oikein ehtimään, niin loppujen lopuksi sain työstettyä kuksan oikeasti valmiiksi vasta kesäkuun korvilla. Kun olin saanut ähellettyä sisäosan ja koveria kohtia ulkopinnasta presiis vänkyräMoralla, niin ulkopinnan viimeistely sujui Moran tarkkuusvuolupuukolla helposti kuin hevoskauppiaiden puukkohippa. Tällöin myös omalla tavallaan mielenkiintoinen mutaatiokahva sai viimein ansaitsemiaan silauksia, joita Marttiini ei pidemmällä (ja tylsemmällä) terällään pystynyt tarjoamaan. Vaikka olenkin myös järkälemäisten fallossymboleiden selviytymisveitsien ystävä ja retkillä kulkee mukana Kizlyar DV-2 sen ollessa veitseksi aikamoista runtua kestävä työkalu, niin kyllä miniteräiset tarkkuusveitsetkin puolustavat paikkaansa.

Viimeistelyvaiheessa mukailin luonnon parhaaksi valitsemia pahkan muotoja lähinnä tasoittaen itse suhraamani karkean vuolujäljen. Tästä myös kahvankuvatuksen muotoilu on perujaan. Olin muuten joskus aiemmin ideoinut kahvaan tehtäviä reikiä ja ties mitä hirven- tai poronluudetaljeja (en nyt sentään mammutinluuta, vaikka kaikkea saakin netistä), mutta totesin viimeistään nyt sen olevan jopa jollain tavalla sopivan symbolista, jos jätän *köh*taitojenpuutteessa*köh* ensimmäisen kuksani aivan simppeliksi puupalaksi, jossa ei ole mitään yli- eikä alimääräistäkään. Tulisihan se olemaan muutenkin mahdollisimman perinteiseen tapaan valmistettu myökky ilman nykyhömppää, kuten pinnan hiomista tai kyllästämistä. Ei siis reikiä eikä luuyksityiskohtia kahvaan - ei edes nahkanarua, ku en mie oo ikinä tykänny roikotella kuksaa repun syrjässä tai vyöllä. Mielestäni hyvänä säilynyttä koivupahkaa tulee kunnioittaa antamalla sille arvoisensa käsittely.



Terästä kaipaava viimeistely alkaa olla valmis

Ihan viimeisen viimeistelyn edellä (tai vaihtoehtoisesti työstämättömälle pahkalle / karkealle kuksa-aihiolle) suositellaan suoritettavaksi suolavedessä keittäminen. 
Kuksantekijäin tietotaidon mukaan* suolavedessä keittäminen kuulemma poistaa puusta jännityksiä, jotka jatkuvan kastumis-kuivumissyklin kanssa yhdessä aiheuttavat halkeamia. Itse aprikoin pitkään, että mitä hyötyä tuosta olisi ja kannattaako mennä tekemään päätyen konkluusioon, että tässä tapauksessa ei: Oma kuksani on kuitekin pahkasta tehty noudatellen sen luontaista syykuviota, pahka oli jo valmiiksi kuiva kuin beduiinin sandaali ja halkeilematon ja lisäksi ekat muutamankymmentä kuksallista kahvia pikantilla suolan maulla eivät houkutelleet. Arvelin, että halkeilu tulisi ongelmaksi (toivottavasti) lähinnä syymuodoltaan kuksan muotoja noudattamatonta sahatavaraa (tai jopa huonosti tarkoitukseen soveltuvaa pahkaa) käyttäessä, jolloin puu ei luontaisesti pyri tukemaan kuksan muotoa ja tällöin halkeilisikin herkemmin. Vaikka tässäkään tilanteessa ei ole oikeestaan mitään varmuutta sen suhteen, etteikö kuksa voisi paukahtaa muutaman ekan käyttökerran jäljiltä halki, niin “yrittänyttä ei laiteta” (ynnä muut pieleen menneitä töitä edeltävät vastuunvapautusrukoukset).

[* Jälkieditointi: Toisista lähteistä on tullut luettua, että syyrakenteeseen keitetty suola tasoittaisi kuivumis-kostumis -sykliä suolan kosteutta sitovan vaikutuksen ansiosta ja näin ollen vähentäisi halkeilun riskiä, mutta tiedä nyt sitten, että mikä pitää paikkansa ja mikä ei.]

Työstötapoja selvitellessä selvis myös perinteisempien kuksantekijöiden suosivan viimeistelyssä hionnan sijaan aiemmin mainitun mukaisesti toisella tylpällä puupalalla hieromista. Tämä kuulemma jollain tasolla sulkisi puun syyt siinä, missä hionta vain tasoittaa ne jättäen puun aiemman kaltaisesti vettä imeväksi. Idea oli tätä myöten tarpeeksi hyvin perusteltu itelleni, joten päädyin hieromaan kuksaa kiiltäväksi puupaloilla sisältä ja ulkoa. Vaikka tää vaihe on ohitettu parilla lauseella, niin silti summittaiseenkin käsittelyyn meni pari kolme tuntia. Kiillottuminen jäi vaan yllättävän vähäiseksi
, ku koivupahka on jo valmiiksi aika pirun kovaa ja tiivistä tavaraa niin, että kuksa lähinnä kiillotti kiillottamiseen varaamiani puupaloja. Kiillotus tietysti edellyttää myös tasaista pintaa, joten hieman epätasaiseksi jääneet vaikeimmat kohdat eivät myöskään kiillottuneet.

Puukalikkakäsittelyn kanssa samassa yhteydessä yleensä muistettiin huutaa, että hiulailun ansiosta ei siis myöskään kannattaisi turhaan käsitellä tahi kyllästää kuksaa sen kummemmin. Siitä itse asiassa vellookin jonkinmoinen yhtämielisyys wanhanajan kuksantekijäin mielissä, että aitoa oikeaa kuksaa ei tulisi kyllästää millään muulla, kuin sillä mitä siitä satutaan juomaan ja ajan kanssa käytön mukaan.


Kahvitus & käyttöön viskiminen


Viimeistelyvaiheen jälkeen seurasi kuksan ainut “kyllästyskäsittely” ja käyttöön vihkiminen ennen varsinaista käyttöönottoa. Mielestäni fiksuimpaan ja perustelluimpaan perinteikkään hengen mukaiseen käytäntöön sisältyy kahvin sekä alkoholitisleen käyttö, joista ensin mainittu näyttelee tärkeää osaa kyllästyksen sananmukaisessa merkityksessä ja tisle liittyy ennemmin vihkimisrituaaliin sekä turhamaiseen mielihaluun kastaa kuksa laatuviskillä.

Keitin kuksan valmistujaiskahvit. Kahvit sitten ryystin lärviini ja porot menivät nenään varsinaiseen työstökäyttöön: Otin suodatinpussin pohjalta teelusikan mentävän köntsän märkiä ja rasvaisia kahvinporoja, joita hinkkasin kuksan sisäpintaan niin kauan, että porot tuntuivat sormeen suhteellisen kuivilta. Legendan ja ihan maalaisjärjenkin mukaan tällöin kahvirasvat imeytyvät puun pintaan ja kuksasta tulee kestävämpi ja vettä pitävämpi. Toistin saman tempun vielä seuraavan aamun kahveilla, jonka yhteydessä tein kahvituskäsittelyn myös kuksan ulkopinnalle suojaa ja värikästä särmää antamaan. Näin sisäpuoli ei myöskään näytä niin rivolle kontrastissa ulkopintaan, kun väri on suht sama.


Sotkusta hommaa

Varsinainen vihkiminen tapahtuisi viskillä, koska monien suosimat rypäletisleet saavat naamatauluni sen verran irvokkaaseen “hymyyn”, että oon tajunnut luopua niistä ennen ku sellaista opin ees juomaan. Siispä puhe takaisin viskeihin! Kesän korvilla viskihyllystä ei löydy kuin yksi pullote, Ardbeg Uigeadail, jonka nimeä en osaa edes lausua ääneen (koska en ole skotlantilainen maahinen), joten vishkiminen suoritettaisi yksiselittäisistä syistä tällä pullotteella.

[Herätys! Seuraavan taikariitin lunttasi mistäs muualtakaan, kuin korkeakoulujen päättötöihinkin lähteeksi kelpaamattomasta Wikipediasta ja sen Kuksa -artikkelista. Toisin sanoen riitin oikeellisuudesta, perinteisyydestä tai mistään muustakaan ei ole niin mitään käryä, mutta onhan meillä sentään edes pienin tekosyy vihkiä kuksa viskillä.]

Sitten sitä mustaa makiaa: Viskiä tuli ensin kaataa tilkka kuksan pohjalle ja tämän jälkeen kuksaa pyöritellään myötäpäivään niin, että viski kohoaa reunoille. Vaikka kuksani kaikkea muuta kuin pyöreä muoto vähän hankasi tätä vaihetta vastaan, niin onnistuin välttävästi. Ryystin tilkan kitusiini ja sama tehtiin toisella tilkalla vastapäivään. Lopuksi viskiä sai laittaa haluamansa määrän ja hörpätä kunnolla, joten pistin sitten vielä reilumman ryypyn. Yllättäen odotusten vastaisesti viski savuineen riitti peittämään kahvin rippeet ja puun maun niin, että kyllä siinä tiesi laatuviskiä juovansa. Seuraavana päivänä join ekat kahvit kuksastani ja kokemus oli varsin irish coffee - vaan ei huono!


Vaikka vishkiminen suoritettiin kaverin mökillä sunnuntaisaunomisen ohessa, niin kuvattaessa tajusi silti pitää päällään muutakin ku syntymäpukua välttääkseen turhan paljon tahatonta informaatiota välittäviä pulloheijastuksia

Loppusanat


Kuksa oli siis valmis ja vihitty virallisesti käyttöön. Tätä seuraa hillitön kofeiinin juonti mahdollisimman monilla reissuilla, jotta sisäpinta patinoituu kahvilla.

Käyttöohjeisiin liittyen sellainen juttu, että kuksa on muuten helppo juoma-astia, kun sitä ei tarvitse pestä ollenkaan koskaan ikinä! Never ever! Miksi näin? Koska sitä nyt ei eräilyn epäjumalten mukaan vaan saa pestä - paitsi tunturipurossa joidenkin lähteiden mukaan - tai muuten menettää onnensa. Ai nii, mut Wikipediaa ei lasketa lähteeksi. No, periaatteessa jos saivarrellaan, niin ne tuliliemetkin tulisi hörppiä mieluiten vaikka suoraan litteästä taskuhopeisesta, jotta kuksaa suojaava kahvirasvakerros ei liukene alkohooliin. Maitotuotteiden tai muun härskiintyvän nauttimista kuksasta ei tule harrastaa jos ei mieli pilata kuksaansa sekä tykkää harrastaa vatsatautia ja ripulia.

Toivotaan arrrrmotonta reissaamista niin kuksalle ja käyttäjälleen. Hyvän onnen merkit on ainakin ilmassa, kun tällaisen veistelyrupeaman jäljiltä allekirjoittaneella on vielä kaikki nakit suurinpiirtein kokonaisina tallella. Toivon myös, että pääsisin tekemään piakkoin jo toista kuksaa (ja joskus panoksia korottaen yhden jopa raidan juuripahkasta), sillä tällainen käsityörupeama oli miellyttävä projekti ja kuten monissa reissuissakin, niin matkan taittaminen on vähintään yhtä mielenkiintoista kuin itse perille pääsy.





perjantai 5. kesäkuuta 2015

E10 ja Haukkavuori

Jalkapatikka Rautjärvi - Ruokolahti -akselilla 22.-24.5.2015


“Kesä tulee - lunta odotettavissa vain sääreen saakka!”

Kevätkesä(syksy)n kunniaksi puolitotista puolisotilaallistoimintaa rimaa alapuolelta hipoen suoriutuva sekava sekalaispartiomme päätti lähteä tallaamaan lähialueiden villiarboretumille viikonloppupatikan muodossa.

Kengänpohjia raastettaisi jo toistamiseen Euroopan kaukovaellusreitti E10:n Rautjärvi - Ruokolahti -osuudella, jota siis ollaan kertaalleen koluttu Torsajärven pohjoispuolen Husuntien ja Ruokolahden välillä 45 km vuoden 2013 syysjotoksena. Nyt sormi otettiin nenästä ja törkättiin kartalle sellaisiin osiin reittiä, joilla ei juurikaan aiemmin olla käyty - lukuun ottamatta Haukkavuorta ja 2013 syysvaelluksen reitin kanssa päällekkäin menevää Torsan lähialueen osuutta.

Niin tosiaan, Etelä-Kurjalan metät ei juuri mettää kummempaa näkemistä tarjoa ja ainesosat ovat suurin piirtein ⅓ hakkuuaukeita ja myrskytuhoja, ⅓ läpäisemätöntä korpea ja ryteikköä sekä ⅓ idyllistä kangasmettää. Tätä kompensoidaksemme reitti oli suunniteltu niin, että Etelä-Karjalan korkeimpana maastokohtana ja julmetun n. 80 metrin korkeuseron viereisen Sarajärven pintaan omaavana nyppylänä legendaarinen Haukkavuori otettaisi pienen koukkauksen saattelemana reissun varteen yöpymispaikkana. Tällaiset huipennukset toimivat kohokohtina, kuin upouusi tuoksukuusi loppuun ajetussa Ladassa. Mielikuvatuoksukuuset saisivat tällä kertaa toimia kantavana voimana n. 40 km pituisella kesän reissut aloittavalla viikonloppumarssilla.



Perjantai 22.5.2015


Reissulogistiikan hutera korttitalo tarvii pystyssä pysyäkseen liimaa, joten ylimääräinen huolto-osasto heitti meidät lähtöpisteelle Simpeleen kylän keskustaan jätettyämme oman automme odottamaan Torsan päähän sunnuntaita. Moottorimarssit menivät hyvin ja jotoksen varsinainen apostolinkyyti pääsi alkamaan Simpeleen keskustasta noin klo 19.00. Käpylehmäjääkäriryhmäämme kuuluivat tällä kertaa allekirjoittaneen lisäksi jäsenet Joni, Siekkinen ja Anssi.

Vaikka kyläkeskustan frisbeegolfradan lähettyviltä lähteekin virallinen retkeilyreitti ja asianlaitaa alleviivataan isohkolla karttakyltilläkin, niin silti metikköön päin marssivat rinkkaselät käänsivät paikallisten katseita. Ilmeisesti se nyt on niin ihmeellistä, jos joku oikeasti joskus käyttääkin niitä retkeilyreittejä ja varsinkin, jos näin tapahtuu hyvillä terassikeleillä perjantai-iltaa vasten. Silmin sörkkimisen lisäksi alkutaipaletta siivittivät kylän asfalttiset ja betonoidut maisemat.


Mettääkin oli vaan tien päässä paperitehtaan logossa

Allekirjoittanutta hymyilytti todistetusti vielä ekan 50 m jälkeen
Hajotus iski kummiskin heti alkumatkasta

Itelläni oli reenimielessä selässä 20 kg rinkka, vaikka 40 km viikonloppua varten olisi pärjännyt repulla ja puolet vähemmälläkin painolla. Oon vaan aina ollu rinkkaihmisiä ja näin lyhyehkölle jotokselle otin kevyellä kädellä tarpeettoman tarpeellista painoa mukaan lähinnä marssikunnon kehittämismielessä, sekä ihan testatakseni uutta Savotta LJK Modulaaririnkkaa. Illan kuluessa otin uuteen kantoratkaisuuni tuntumaa ja hioin taukojen aikana säätöjä jatkuvasti paremmaksi.

Urbaanin alun jäljiltä miltei 5 km/h vauhtimme laski vaativampaan maastoon päästyämme ja totesimme, ettei varmaan ehitä illan tavoitteeseemme, eli Haukkavuorelle, ennen n. klo 22.00 tapahtuvaa auringonlaskua. Oli aika vanhaa kauraa, että työpäivän jälkeen suoritetun lähtölaukauksen jäliltä päästään ekana iltana tavoitteeseen vasta auringon laskettua, yleensä jopa pikkutunneilla - yhellä melontareissulla paistettiin makkaraa iltapalaksi auringon noustessa. Tähän oltiin siis jo totuttu, joten rojautettiin huoletta ns. tuntisyklin mukaisesti rinkat maahan n. 10 minuutiksi kerran tunnissa - kunnioita sylkiä!




Merkit varoittivat kaltaisistamme hiihtäjistä

Kolopesijän suora

Retkeilyreitin haarautumiskohdasta jatkettiin Haukkavuorelle, jonka jälkeen erääksi reissun varsinaiseksi nähtävyydeksi pohdittu Iivanansaaren hautapaikka ohitettiin auringonlaskun aikaan. Tuokin haikailtu monumentti saisi jäädä toiseen kertaan, kun mielittiin ehtiä ennen puolta yötä leiriytymään. Kipiteltiin siis kiltisti nousevan maaston saattelemana Haukkavuorta kohti. Vuoren juurella sijaitsevan laavun tavoittaessamme huokasimme onneksemme, ettei paikallinen nuoriso ollut infestoinut tuota autollakin tavoitettavaa laavupaikkaa repjantai-iltaiseen kaljamakkarakäyttöön. Eipä myö siihen oltais yöksi jäätykään, mutta ei silti kaipailtu ylimääräisiä reikiä luonnonrauhaan.


Haukkavuoren laella hikimäkijumpan jäljiltä silmä lepäsi kuunsirpin valaisemassa maisemassa. Huipulla tuulee - tällä erää vielä niin, että skalppi meinasi lähteä päästä ja olihan tuolloin ilmeisesti annettu Etelä-Karjalaan mantereellekin tuulivaroitus.


Kannatti herätä (ja käydä myös nukkumaan)!

Puolenyön jälkeen iltanuotiolla kyrsä käristyi ja sen tasoinen huumori lensi väsymyksen oireena, että Haukkavuoren kalliotkin sai varmaan päänsärkyä. Ite sitten halusin olla sen verran hipsteri, että kokeilin iltapalana makkaran sijaan suoraan hiillokselle paistumaan paiskattavaa piheviä. Tarzanpihviksi kutsuttu pihvi maistui yllättävän hyvältä, vaikka ainoana mausteena oli kirjaimellisesti itse nuotio. Murean naudan ulkofileepihvin tietysti söin näpit rasvassa sormineen, koska Tarzan.

Majoitteenani toiminut DD Hammocksin Frontline -riippumatto sen sijaan aiheutti hieman päänvaivaa “mausteineen”. Etulinjamaton(kin) ollessa tällä reissulla testissä ekaa kertaa ikinä meinasi leirin räpeltäminen aiheuttaa tarpeetonta päänvaivaa, kun upouuden majoitteen virittely hämärässä osaa joskus olla yhtä Rubikin kuutiota. Tämän ansiosta pääsin ite sammuttamaan lepakkotapulista valot vasta kahden aikaan yöllä muiden pirulaisten jo kuorsatessa.



Lauantai 23.4.2015



No huomenta

Onneksi riippumatossa kuitenkin nukuttaa poikkeuksellisen hyvin. Havahduin vähän ennen rannekellon herätystä makoisan viisituntisen jälkeen ennen aamuseittämää, kun eihän sitä nyt koko unen tarvetta ole aikaa nukkua. Lisäksi suolet huokaa ruokaa, joten puurolla ja kahvillahan ne oli vaimennettava muun leirin hiljalleen keräillessä tajuntaansa kasaan unten maiden kankailta. Aurinko paistoi ja keli oli kauneimmillaan, mutta ilmeisesti yön aikana lähinnä yltynyt puhuri oli sitä mieltä, että matkaajan naamavärkin olis varaa olla vissiin kauniimpikin, kun puhalsi kahvit kylmäksi ennen kuin huulille ehti.



Polunvarren riippumattohostellit

Lipsahtanu fotoaparaatti olis johtanu aavistuksen Nikonilta maistuvaan aamuputroon

Leiriä purkamassa (Kuva: A. Tuhkanen)

Ennen liikkeelle lähtöä muiden keräillessä itseään sekä leiriään kasaan etittiin Anssin kanssa pari geokätköä lähialueelta. Kätköjen ettimistä ei ole niin superaktiivisesti tullut harrastettua, mut ohan se ihan mielenkiintoista oheistoimintaa ettiä reitin varrelle sattuvia kätköjä aikataulun salliessa. Tämän jälkeen etittiin koko porukalla Uudenkaupungin rauhan rajapyykki vuodelta 1722, kun olin sen ite aiemmalla käynnilläni puusilmäisyyttäni onnistunu välttämään. Siinähän se oli kallion päällä melkein oman rinkkani vieressä.



Joskohan tuost nyt jotai selvää ottas


Ei hirvenpapana, vaan Ruokolahden ja hela Etelä-Karjalan korkeimman kohdan juhlava korkopiste: metallinuppi (kuva: A. Tuhkanen)

Päivän kilometrien kuluttaminen oli määrä aloittaa kiertämällä Haukkavuoren luontopolku, kun olin laskenut sen vajaan 3 km osaksi viikonlopun kokonaismatkaa. Tuo polku tarjoaisi kaipaamaani ylämäkeä, jota halusin päästä rinkan kanssa testaamaan ihan kunnolla. Koska polku kummiskin on silmukka, jonka päätteeksi päädyttäisi leiripaikalle takaisin, muut meinasivat jättää rinkkansa paikalle. Sopivasti bussinmentävän eläkeläiskoplan rynniessä vuorelle päätti hyökin kummiskin siirtää roippeensa parempaan jemmaan ennen, kuin lähdettiin rynnimään polun hikiset ala- ja ylämäet.


Sarajärvi


Tuulitilanteen varmistus tuuliviirillä

Tuuli piiskaa Sarajärven pintaa (Kuva: A. Tuhkanen)

Haukkavuoren jälkeen laskeuduttiin maan kamaralle ja mietittiin päivän tauottelua. Kävellessä suoritetun neuvonpidon jälkeen päätettiin pitää jo Iivanansaaren yhteydessä ruokatauon ja pyörähtää tällä reissulla kummiskin siellä saaressakin, kun aikaa näytti olevan. Venepaikan yhteydessä keittimet tantereeseen ja kaasuttamaan kylmyys pellolle kattilallisesta Koantauksen vettä.

Muonituksen jälkeen kaadettiin veneestä sadevedet poijees, jotta pystyttiin kauhomaan ittemme Jääkäri-Jussin vieraaksi Iivanansaareen. Saaren ollessa Jonille jo tuttu paikka jäi mies vahtimaan rinkkoja.

Vaikka Jääkäri-Jussi onkin meriittien mies ja rakennuttanut oikeutetusti itselleen harvoja suomalaisia hautamonumentteja perinteisen jäykkien jätkien parkkipaikasijoituksen sijaan, niin kyllä on mies potenut pahemman luokan Tukholma -syndroomaa, kun on halunnut tulla haudatuksi venäläisen vankityrmänsä kopioon. Eipä siinä, sillä hieno mausoleumi se on!


Lämpimämmät vedet ja/tai psykoosi jos ois ollu, niin saaren kohdalta olis varmaan tehty vesistönylitys


Kalterijääkärin tarina
Vesistö ylitettiin lopulta heiman lasikuituisemmin ja hankaimet naristen

"Jussin kämppä"

Messinkikattivahti kattelee K-valtion suuntaan

Jotai pakanamerkkei

Liekköhän kypärä ollut tarkoituksellinen dekoraatio vai vaan seinän säästöbetonin täytemateriaalia. Tuossa seinässä oli nimittäin sellasta murkulaa, että ihme kun on aikanaan mennyt betonimyllystä läpi. Siekkinen ei olisi kuulemma ihmetellyt, vaikka seinästä olisi sojottanut polkupyörä.

Sisustus ja jääkärin tuhkauurna

Tuosta tiiät olevas lähellä

Koantauksesta otettiin vielä muistoksi vesitäydennys ja jatkettiin satunnaisen tihkusateen alla. Tunnin tai parin tunnin päästä Venäitlammen laavulle päästessämme jäsen Siekkinen joutui valitettavasti puhaltamaan pelin osaltaan poikki, kun miehen huonosti kävelyyn soveltuva koipiosaston fysiikka rupesi prakaamaan liikaa vastaan nilkkojen pyöriessä tyhjää. Kahvitaukoa vieteltiin tuolla laavulla siis ¼ -partiolle evakuointia järjestäessä ja univelassa reikäpäistä huumoria repiessä.



Vaan viimein reittimerkkaajakin näköjään kyllästyi abstrakteihin rorschach -läiskiinsä

Yksinäisyyttään seonnut puu

Näitä kuutiometrin kokoisia kusiaspesiä oli mettä väärällään

Taukoa Venäitlammen laavulla

Laavun jälkeen Siekkisen evakuointikyyti saapui parin kilometrin päähän Torsansalontielle, jossa mies ilmoitti siirtyvänsä Lappeenrannan suunnalle huoltovarmistusjoukkoihin ja kehotti pitämään yhteyttä, jos esim. lopetuspaikalla Torsan päässä on joidenkin viikonloppusankareiden jäljiltä auto katollaan ja tulessa. Kuittasimme tilanteen ja jatkoimme pienentyneellä vahvuudella omien näkkileipämoottoriemme käyttämistä.

Loppupäivä sujui hyvässä kelissä rattoisasti muutamassa kohtaa poissaolollaan loistavista reittimerkinnöistä huolimatta. Olihan meillä tietty kartta mukana, mutta kun reitti oli hyvin merkitty 99 % matkasta, niin karttaa ei juurikaan jaksanut vilkuilla kuin epäselvimmissä kohdissa. Näissä sekoilukohdissakin löydettiin sijaintimme nopeesti, kun maastossa oli paljon kiintopisteitä, jotka löytyivät puolittaisellakin vilkaisulla kartasta.

Ennen päivän tavoitetta, eli Noussiijärven laavua, vastaamme käveli näillä tapaileilla harvinainen näky: toinen retkeilijä! Tervehdittiin toisiamme tämän pirteän naishenkilön kanssa ja olimme hyvillämme, että joku toinenkin kehtaa retkeillä täällä päin, vaikka maisemat ovat paikoin tylsiä tai jopa masentavia moniin vaellusreitteihin verrattuna.



Reittimerkinnöistä huolimatta löydettiin laavulle taktisen (tahattoman) ketunlenkin kautta noin kuuden maissa

Tiedossa oli siis rento ilta nuotiotulilla muonituksen, henk. koht. huollon ja tukikohtapalvelun muodossa. Tukikohtapalvelu tarkoittaa tässä muuten ihan konkreettista tukikohdalle tehtävää palvelusta: Oli ilmeisesti jäänyt laavun huoltajilta nuotiopaikan pölkkypenkkien teko kesken, kun yks oli täydessä tikissä valmiina, mutta toiseen löytyi vaan lankku. Väkersimme sitte toisen penkin lankulle parista tulipuuksi varatusta mäntypölkystä jalat. Yhden ikivanhan jo hyvää vauhtia luontoon yhtyvän penkin sen sijaan koimme viisaimmaksi potkia laavun taakse roskapuupinoon sijoittaen uuden kalusteemme sen tilalle. Avot!


Feng shui ja savut silmissä

Ilta hämärtyi ja tihkusateisia pilviä kertyi taivaalle ropisuttelemaan laavun kattoa. Vaikka edellisillan jälkeen riippumaton kuosiin taistelu olisikin ollut jo paljon helpompaa, niin päätin itsekin nukkua helposti vaan laavussa. Makuupusseihin kääriydyttiin jo yhdeksän jälkeen, jotta ehdittäisi lepäämään pidempään ennen sunnuntain viimeisiä kilometrejä.



Sunnuntai 24.5.2015


Herätys viimeisen reissupäivän hytisyttävään aamuun piipitti rannekellosta kuudelta, jolloin Joni olikin jo hereillä. Makuupussista poistuessa piti laittaa kaikki mukana olleet vähät vaatekerrokset päälle, jotta välttyi pahimmalta kylmäkäynnistykseltä ja lämpimikseni väänsin vielä pienet kynsitulet moraalia kohottamaan. Anssi ja Joni molemmat allekirjoittivat kylmän yön havainnot toteamalla, että kummankin makuupussit alkavat ilmeisesti olla tiensä päässä. Anssi paikkaili ytimiin iskenyttä kylmyyttä kokkailemalla aurinkoisella paikalla laavun vieressä siinä, missä Joni käpristeli sissitakissaan. Etunojapunnerruksia, aamupudroa ja kahvia oli oma reseptini, jotta päästiin liikkeelle kello 8.00 maissa tavoitteenamme saada reissu pakettiin Torsan päätyyn puolilta päivin.


Putroa koneistoon

Sen verran oli viileä aamu, että sissitakki tuli tarpeeseen

Sunnuntain osuus sisälsi useammankin geokätkön napsimista mukaan matkan varrella ja perinteisen tuntisyklin sijaan koimme saavamme tarpeeksi taukoja kätköjen etsinnästä. Yksi näistä oli hienolla avoimella tiluksella, jonka keskellä kököttävät rauniot olivat kätkökuvauksen mukaan 1930 -luvulla rakennetun mökkerön jämät. Avoimelta paikalta kaukana idässä päin lankeavan rankkasateen nähdessä tuli puhetta siitä, kuin sitä kaipaakaan jo kesän eeppisiä ukkosia.




Siel pauhaa (kuva: A. Tuhkanen)

Eipä mennyt kauaa, kun poljettiin maata jo 2013 syyspatikalla kuljetulla reitinosalla. Sen jälkeen tulivat järkälemäiset Iltakivet, joilla pidettiin myös viimeinen kunnon snäksitauko ja turistiin joutavia. Iltakivien jälkeen oli luvassa hiekkaisen rutikuivan kankaan ja auringonpaisteen ansiosta jopa aavikkovaelluksen meininkiä ennen, kuin Torsa jo häämöttikin edessä. Edelleen tuuli niin maan perkuleesti, että Torsassakin näkyi vaahtopäitä jo pitkältä.


Torsanpään vaahtopäät

Toisenlaiset vaahtopäät

Torsan vieressä vedenottopisteenä toimivalla lähteellä pyörähtäessä tuli törmättyä jo toistamiseen tähän samaan naishenkilöön, joka käveli meitä edellisiltana vastaan. Siinä vähän aikaa juteltiin ja tuli puhetta, että meidän reissumme päättyy tuohon reilun kilometrin päähän Torsan uimarannalle ja hänelle taas olisi kelvannut kyyti takaisin autolleen, jotta ehtisi seikkailla vielä loppuviikonlopun aikana reiteillä, joita ei ole jo kertaalleen kävellyt. Yksissä tuumin tämä mukavan puhelias naishenkilö liittyi siis seuraamme reissun viime hetkille.

Todettuamme, että auto oli selvinnyt Torsan päässä viikonlopun naarmuuntumattomana pyörähdettiin Alasen lintutornilla, jonka jälkeen poikettiin vielä Käpälämäen kyläkievarille suunnitellusti kahville. Mukaan lyöttäytynyt retkeilijä oli sen verran kiitollinen kyytiavustamme, että liittyi kahvillekin seuraamme ja maksokin vielä mokoman lystin, vaikkei missään nimessä olis ees tarvinnu - oltiin menossa kummiskin käytännössä samaan suuntaan kun mihin hää kyytiä pyysi, joten vaiva oli olematon. Mut mikäs siinä, mukavahan sitä oli kahvien verran lörpötellä samalla aaltopituudella olevan henkilön kanssa! Tuntui vielä olevan kovin hyvillään siitä, kun näinkin nuoret kehtaavat liikkua näinkin aktiivisesti luonnossa.

Jätettiin kanssamatkalaisemme muutaman kilometrin päähän tiehaaraan autonsa lähelle, jossa hää sitte kiitteli meitä kovin ja toivoteltiin puolin sekä toisin hyviä tulevia reissuja. Siitä hää jatkoi ilmeisesti vielä loppupäiväksi tai jopa maanantaiksi retkeilemään toisiin suuntiin. Mukava kohtaaminen kerrassaan.

Jotoksemme päättyi moottorimarssia höystäneeseen seuraavien reissujen suunnittelupalaveriin, jonka aikana Anssi nakattiin Imatralle ja suunnattiin Jonin kanssa Lappeenrantaan. Hyvin kulkeneella reissulla nälkä kasvaa syödessä, joten onneksi seuraava urbaanin arjen katkaiseva irtiotto odottaakin jo nurkan takana.



Statistiikkaa:

Perjantaina kuljettu matka: 14 km
Lauantaina kuljettu matka: 17 km
Sunnuntaina kuljettu matka: 10 km
Yhteensä kuljettu matka: n. 40 km


Käytetty aika: pe 19.00 - su 12.00

Perille selvinneet taistelijat: 3 kpl / 4 kpl
Löydetyt geokätköt: 9 kpl




Mitä helvettiä tässä oikei tapahtuu, A.K.A. Karjuen suutaan osoittavalle rinkkaselkäapinalle tais tosissaan jäähä reissunnälkä (Kuva: A. Tuhkanen)


* Lopputekstien jälkeinen kohtaus *


Pari viikkoa myöhemmin työtoveri sanoi, et lehdessä ois lyhyt kolumnin liittyen E10 -reitin Ruokolahti - Rautjärvi -osuuteen ja sen valitettavan vähään käyttöasteeseen. Lukasin tekstin sitten itekin ihan mielenkiinnosta, jolloin totesin sattumalta tekstin kirjoittajan näyttävän sangen tutulta ja muutama muukin seikka vaikutti sopivan vähän turhankin hyvin kuvioon...


Kohutoimittaja tapasi kohupartion kohureitillä - katso kuvat!