perjantai 7. elokuuta 2015

Radonmittaus

Pyörälenkki Lappeenrannasta Lappeenrantaan Mikkelin, Puumalan, Ruokolahden ja Imatran kautta 31.7. - 1.8.2015


Kiitos EU:n vapaakauppa-alueen ja jo monivuotisen pyöränhankintakuumeen tulin alkukesästä hankkineeksi Germaaniasta teutoonien maasta inttervepin välityksellä toimivan postimyynnin kautta uuvenlaisen munamankelin. Tämähän tuppaa merkitsemään, että nyt on sitten Radonia huoneistossa. On perkule, kun näin on salpausselän harjalla alle 15 vuotta vanhan kerrostalon kolmannessa kerroksessa!

Ensiapuna tietysti on tarkoitus pitää Radon mahdollisimman tehokkaasti poissa huoneistosta. Melkein poikkinaisena ontuvien puujalkavitsien päälle ymmärtävä alkaa tajuta tämänkin tarpeeksi kieron ilmauksen merkitsevän jotain sen tyyppistä, että Radon Skill 8.5:a on tullut ulkoilutettua jopa kilometrien (monikossa) verran. Vaikka kesä on ollut taas kerran tasan sitä, mitä Suomen kesältä sopii Kummelin säätiedoituksesta tuttuun tapaan odottaakin, niin keleistä ehti nauttia kahden renkaan varassa keikkuen jopa niin sutjakkaasti, että 100 km kohdalle kaavailtu ensihuoltokin hoidettiin 200 km tienoilla ja käsivarretkin palo jossain vaiheessa.

Varsinainen koeponnistus varattiin kuitenkin parin tutun pyöräpään kera heinä-elokuun taitokseen. Heti, kun pyörilläkin päätetään matkaan lähteä vähänkään järjestäytyneemmin, niin jostain oli tietysti pitänyt taas pierasta rimat niinkin vaatimattomiin lukemiin, kuin sinne n. 280 km mittaiseen Lpr - Mikkeli - Puumala - Imatra - Lpr -lenkkiin, jota voitaneen myös jonkunasteiseksi Saimaan ympärisitkutteluksi kutsua. Suorituksen alla pelonsekaisten tunteiden naamioteatterin mukaiset ilmeet tuli taas kaivettua piironginlaatikosta naamataululle.


Perjantai 31.7.2015


Taktikool-taistelukonkeli valmiina suoritukseen

Ja taasen kerran työt oli huvin edessä, mutta parempi niin perin. Se vaan tuppaa usein viivästyttämään tuota huvin pariin pääsyä harmillisesti! Liikkeelle päästiin omalta asunnoltani työpäivän jälkeen konkelikonkari "Endur"-Anssin kanssa n. klo 15.30. Rappeenlannan keskustan jälkeen poimittuamme jäsen Tuukan partioon mukaan iskettiin trekkivaihde kunnolla silmään (auts) ja siirryttiin varsinaisten kilometrien kuluttamiseen Mikkelintietä pitkin. Ainakin tämän ohikiitävän reissun ajan saisimme tuntea olevamme voittamattomia, kuin petäjänmentävien rautareisien kanssa sotkevia Ranskan ympäriajojen osanottajia piristeet suonissa.





[Välinootti: Anssihan oli tietysti meistä kolmesta pyöräilijänä pisimmälti raudasta tehtynä {myö loput kaks puuta / sokeria} laittanut ennen tätäkin reissua varmuuden vuoksi mittasuhteet uusiksi. Mie kun nimittäi kuvittelin, että vajaa 300 km alkais olemaan jo sellanen lukema, että ei ihan joka jantteri tollasia huvikseen vetele reilussa vuorokaudessa ja tää ois jo aika tiukka veto kelle tahansa tästäkin porukasta. A kävi kumminkin rykäsemässä pari viikkoa aikasemmin lämmittelylenkkinä Imatralta Savonlinnaan ja takasin, joka tekee sen rapiat 250 km siinä, missä miun harjoittelut oli pisimmillään 90 km. Voisin sanoa, että moiset mittasuhteet aiheuttaa lievää alemmuuden tunnetta, mut kun vaahtokarkkiperseillä tosimiehillä ei vissiin ole uskallusta näyttää tunteita, tai jotai.]

Ekalle tauolle Savitaipaleen Atomic, Biological & Chemical -asemalle vihreän peukun juureen pysähtymiseen asti matka taittui lähinnä alkulämpiämisen sekä persauksen ja satulan yhteensovittumisen merkeissä. Ei pitäisi antaa noiden tunnetilojen hämätä, mutta kyllähän se vähän tuppaa tunnelmaa latistamaan, kun heti ekat 40 km on hillitöntä irvistelyä. Onneksi ainakin tahdoin uskoa meiningin vaan paranevan, kunhan vauhtiin päästäisi. Aakkosasemalta kööpattu jäätelö toimi hyvänä ensiapuna.


Seuraavat pari tuntia rullasivat paremmin pyörän painosta ja alun jäykistelyistä huolimatta. Kiesilän kievarilla pidettiin taas toinen tauko ja karamelliä syödessäni (sokeria tankkiin!) Tuukalle iski annoskateus, joka johti hervottoman karkkisäkin lunastamiseen kievarista. Sokerihumala paras humala.










Riippuu tuonkin paikan nimenveroisuus ihan määränpäästä (kuva: A. Tuhkanen)

Suomenniemen ja Puolmatkan ohitettuamme piettiin ohituskaistaosuuden alussa Ristiinan infotaulupysäkillä ruokatauko viimein n. 75 km jälkeen. Vaikka nälkä ei ollutkaan, niin pakastekuivattu pasta-annos upposi rivakasti - kaloreita oli vissiin kulunut. Viiläehkössä "kesä"illassa ruoan nauttiminen hikoilun jälkeen aiheutti vilunvärinöitä, joita eessä siintävän reitin päällä auringonlaskusta harmaanpunaisena möllöttävät sadepilvet eivät ainakaan loiventaneet. Tummuvaan (ja todennäköisesti satavaan) iltaan marssiessa pääsee aina iskemään se "pitikö nyt taas lähteä..." -tunne, mut sehän kuuluu ihan asiaan, eikö? Mukavuusalueelta on välillä ihan hyvä poistua lomailemaan.






Kortit on jaettu! (kuva: A. Tuhkanen)








(kuva: A. Tuhkanen)


Ajajan toisenlainen todellisuus

Välittömästi ruokatauolta jatkettuamme alkoi sitten tietty sataa. Ei se kastellut kunnolla, mutta ei se kyllä ihan pelkkää ripsutteluakaan ollut. Kenelläkään meistä ei ollut mitään varsinaisia pyöräilysadevaatteita, että sikäli oltiin vähän "pyhällä hengellä" liikenteessä: Jos sataisi kovemminkin, niin liike ja kauniit ajatukset pitäisivät (ehkä) lämpimänä. Tuota avutontakin sadetta saatiin sadatella teknisen ongelman kanssa kamppaillessa, kun Anssin aataminaikainen autotallin nurkasta (ilmeisen hyvästä syystä) hylättynä löytynyt ja valitettavasti mukaan päätynyt tarakkalaukkukokonaisuus imeytyi remmeineen takarattaiden ja ketjun väliin. Pyöräkin oli ilmeisesti sitä mieltä, että tuollaisen pirteänsinisen ysärihirvityksen kelpaisi lähinnä jauhaa polyesterhakkeeksi.

Märkä hiekka ja kivet rohisivat ja rahisivat jossain lokarin ja renkaan välissä. Ristiinan jälkeen alkoi olla jo oikeasti hämärää, Mikkeliin oli vielä matkaa ja porukka alkoi myös osoittaa väsymisen oireita. Ilman lämpötilakin putosi jatkuvasti. Tarkoitus oli päästä käymään matkan varrelle sattuvilla tutuilla ottamassa vesitäydennys ja jatkaa siitä vielä etsimään leiripaikka, mutta saattoi olla, että jouduttaisi leiriytymään jo ennemmin. Painettiin kuitenkin kukin omia rajoittimiamme vasten lievästä hajotuksesta huolimatta. Jossain vaiheessa sentään kevyenliikenteen raittien alkaminen piristi hieman menoa, kun ei tarvinnut stressata kymmeniä ja satoja autoja, jotka kaahasivat ohi uskaliammillaan kyynärpääetäisyydeltä. Kävi kateeksi sitä supikoiraa, joka kökötti yhdessä kohtaa sivutiellä ainoana huolenaan, että mitähän sitä keksisi perjantai-illaksi tekemistä. Tai no, mitäs tässä valitetaan, kun eihän meillä tekemisen puutetta ollut ja huvien "raskaudesta" huolimatta menosta vaan jollain kierolla tavalla nauttii.


Oltiin siis perinteiseen tapaan varustauduttu majoituksenkin puolella täysin omavaraisesti. Illan pimetessä ja kellon raksutellessa jossain kymmenen ja yhdentoista välissä alkoi kummiskin kytemään ajatus, että kehdataanko pyöräilykamppeissa lähteä väkisin etsimään majoittumiseen sopivaa paikkaa jostain tienvarren lähimetästä. Ei houkuttaisi hillua märässä (ja savolaisessa!) metässä pyöräilyvarustuksessa kastelemassa ainoita kenkiään ja keräämässä punkkikokoelmaa nahkaansa. Anttolantielle kääntymisen jälkeen katuvalaistuksen jäätyä taa yön pimeys kiristyi kaulan ympäri sen verran tehokkaasti, että päätettiin vaan jäädä siihen vesitäydennyksen tarjoavien tuttujen pihaan yöksi.



S:t Michel on nyt totellisuutta! (kuva: A. Tuhkanen)

Kirkonvarkauden silta (kuva: A. Tuhkanen)

Koitettiin olla herättelemättä enempää talon isäntäväkeä kun sovittiin, että rymyiltäisi varsinainen vesitäydennys vasta aamulla ja tosiaan jäätäisi yöksi piha-alueelle. Aitta oli käytettävissä ja riippumaton virittely olisi vaatinut poistumisen pitkälle (märkään ja savolaiseen) mettään, niin päätettiin nukkua aitassa. Menihän homma vähän keskieurooppalaiseksi mukavuusmatkailuksi, mutta tarviiko se aina niin tiukkaa ollakaan? No kyllä tarvii. Tuukka halusi itsepäisesti testata uutta hienoa kupolitelttaansa, jonka hää ehti muistaakseni jopa pystyttää ennen, ku nukahti.


Lauantai 1.8.2015


Jo on reissu kestänyt niin pitkään, että kuukausikin on ehtinyt vaihtua. Kesän vilistäessä silmissä kuin pendoliino tasoristeyksessä tuli tuijotettua vuorokauden vaihtuessa kelloa pupillit soikeana epäuskosta. Mihin se kesä on jo ehtinyt hävitä, vai oliko sitä edes ollut? Hellepäiviäkin oli ollut vajaa kourallinen ja juuri kuorsailtu yökin oli niin kylmä, et hyvä kun Tuukka lähti pihalla nukkumisen jäljiltä käyntiin ilman autonlämmityksen sähkötolppaan kytkemistä. Tällöin ainakin mies tietäisi miltä suprajohteesta tuntuu, kun on kylmä ja pitäisi johtaa sähköä. Töpseli nenään ja huomenta!

Aamupalan, kylmäkäynnistyksen, vesitäydennyksen, itsemme keräilyn ja yöpaikasta juontuvien kiitoksien sekä kumarrusten jälkeen ei ollut tarkoitus jäähä pyörimään nurkkiin, vaan jatkaa rivakasti matkaa. Rivakat otteet oli kyllä unohtuneet kotiin ja onhan se jossain vaiheessa (kuulemma) vähän levättäväkin, joten lönköstelimme ittemme vasta kympin maissa lähtövalmiiksi vaihtaen kaurapuuromoottorit joutokäynniltä käyttökierroksille. Ei muuta kuin kiitokset "motellin väelle" kaikkien puolesta ja toiseen kertaan.

Päivä alkaisi reitin mäkisimmällä osuudella Anttolantietä myöten. Fysiikka ja psyyke edellispäivän jäliltä esikuormitettuna eivät aivot edes yrittäneet komputoida tuota informaatiota, vaan sitä sutkutti kuin ei mitään. Maapallo tuntui pyörivän renkaiden alla ihan omineen reisiä pakottavista mäistä huolimatta. Kun ollaan kiertämässä lenkkiä, jossa päätepiste on sama kuin lähtöpiste, niin ylämäkien jälkeen on jossain vaiheessa tultava tasoituksena myös alamäkiä ja nekös ne saivatkin hymyn korviin Anttolan tienoilla.


"Savon Sveitsi" - eikä ihan turhaan

Näkymät Väätämönsalmen sillalta

Tollasia siellä tuli perässä!





Rullailtiin puoleen päivään mennessä Puumalan rajojen sisälle ja pidettiin ruokatauko jossain hiekkatiepistolla. Tuukka oli varannut ainoaksi lämpimäksi ateriakseen sen edellisiltana syömänsä pastan ja uumoili pärjäävänsä randomilla snäksillä sekä muulla erinäistä valmistamista kaipaamattomalla vaan sitäkin enemmän prosessointia vaatineella murkinalla. Anssin kanssa vedettiin säilykkeisiin nähden maukkaat "lisää vain keitetty vesi" -tyyppiset paskastekuivamuonat Tuukan taistellessa Tulip nyhtöporsassäilykettä alas. Mies ei saanut kakosteltua purkkia kuin puolilleen, kun johan tökkäsi pahemman kerran vastaan, vaikka Anssi vannotti Tulipin olevan jopa jonkinasteinen legenda. Tiiä sitten, et tarkottiko Anssi alun perinkään tuon olevan minkäänsortin *positiivinen* tuttavuus, mutta legendaksi Tulip silti yleni tämän porukan kesken, kun tuo lihajalostamon jämäosaston lahja sivityneelle maailmalle päätyi reissun parhaimmat räkänaurut kirvoittaneeksi vitsiksi* hervottomana biojäteprojektiilina.



*Tulip - Heittämällä parasta!

Onneksi tajuttiin pitää tauko mitäänsanomattomalla hiekkatiellä reitin varrella, kun parin kilometrin päässä alkoivat ne Puumalan kuuluisat miljööt, jotka tarjosivat kymmenittäin järvimaisemalla varustettuja idyllisyyttä tursuavia taukopaikkoja. Olis kannattanut kattoa vähän karttaa ja malttaa odottaa pari kilsaa pidemmälle... No, eivät nuo maisemat tästä huolimatta välistä jääneet eikä asia edes kummemmin kivistänyt kalloa, kun v-käyrän saturaatio saavutti huippupisteensä ja koko tunnetila tasottui yhdeksi hälläväliä -asenteeksi. Sen sijaan Tuukan päästäminen vetäjäksi oli suuri virhe, kun nyhtöpossu alkoi kummitella välittömästi ja jälkipolttimen kautta nämä "suojakaasut" päätyivät meijän takana tulevien analysoitavaksi. Kukat lakastuivat tienpientareilla, maisema suli horisontissa ja jos Harmageddonin enkelkuoron lailla loimottava soihtu olisi mahdollistanut yhtään pienemmän hajuraon pitämisen, niin olisin monottanut jänistämme perssiille kiitoksena tästä Puumala-kokemuksen täydentämisestä.





Shoot you in the back (kuva: A. Tuhkanen)

Pistohiekanselän 180 astetta

Nämä ratsukot laiduntavat vaikka hietikolla (kuva: A. Tuhkanen)


Vanhanmallinen blenderi


Heppa kuuli meijän kälätyksen toiselta
laidalta peltoa ja tuli töllistelemään.
Ei ollu nyt valitettavasti porkkanoita hälle


















15 km maalaismaisemaa, muutama hikisen piiiiiiiiitkää mäkeä ja tienvarressa mustikkamättäitä haravoin laiduntanutta ulkomaalaista marjantuhoajapartiota myöhemmin päädyttiin viimein Puumalan cityyn. Jos Anssi oli tehnyt väärän valinnan vaihtaessa läskipyöränsä satulan maantiepyörään tälle reissulle ja kärsi tämän vuoksi istumalihaksiston hitaasta mutta varmasta tuhoutumisprosessista, niin ei se matka ihan vaivatta mennyt miulla ja / tai Tuukallakaan. Meillä kahella oli ruvennut oikean jalan epäkäs** kiukuttelemaan omiaan lukkopolkimien vuoksi. Tuukalla ongelma tuntui pahenevan tasaista tahtia, kun miulla taas jomotus oli saavuttanut jonkinasteisen staasin ollen lähinnä kosmoksen yleistä taustakohinavitutusta. Sääri siis kipunoi tasaisen varmasti, muttei ollut pahenemaan päin. Itsellenikin kun helpotus kummiskin olisin kelvannut, niin Puumalassa kävimme useammankin putiikin läpi kylmägeelin perässä - turhaan - ja vähemmän yllättäen tuurillamme apteekkikin oli menny kiinni vajaa tunti aikaisemmin. Ei siis auttanut kuin nauttia jalkojen hajoamisesta Puumalan kylällä jäätelöä syöden samalla, kun aurinkokin pinnisti viimein pilvien välistä.

[** Ja mikä helevetin oikean jalan epäkäs?! No joo, mie sotkin koko tuon reissun aikana 99 % kerroista penikasta puhuttaessa, että epäkäs sitä ja epäkäs tätä. Jossain vaiheessa kyllästyin korjailemaan sönkötyksiäni ja totesin, että "selvä, miulla on sitten tästä lähtien epäkkäät sääressä ja penikat hartioissa, ku ei meinaa onnistua tuo oikein päin sanominen".]





 Antimaastokuvio sopi ideologialtaan tukittujen putkien seuraan

Puumalan satamassa




Puumalansalmen silta: Pakko-ottaa (kuva)




Cougartownin metropoli yläilmoista

Pitkähkön ja eri puolille kylää jakaantuneen tauottelun jälkeen jatkettiin tuulisessa mutta muutoin hyvässä kelissä. Piakkoin Puumalan jälkeen alkoivat taas ylämäet, joista jo ensimmäisessä Tuukka teki selväksi, että hänen reissunsa jäi nyt tähän. Ylämäkeen polkeminen penikan (epäkkään) kipeytymisen vuoksi oli kuulemma järkyttävän tuskaista, eikä enää meinannut tasaisellakaan polkeminen olla mitään herkkua. Jopa kävely sattui tuossa vaiheessa. Eihän siinä sitten auttanut kuin varmistaa, että hän sai soitettua itelleen kyydin kotia, jonka jälkeen jatkettaisi Anssin kanssa matkaa. Kiiteltiin Tuukkaa siihen asti hyvästä reissusta ja ymmärrettävästi miestä harmitti, että reissu jäi kesken tällaisen periaatteessa itsestään riippumattoman asian takia, vaikka mehuja olisi muutoin riittänyt loppuun asti. Ei se siihen mennessä poljettu 180 km silti mikään ihan pikkulenkki ole.

Niin, 180 km. Koko lenkin pituus olisi 280 km, joten Anssin kanssa jatkaessa todellisuus ravisutti kuin olisi ajanut herätejyrsintään, tuohon asfalttitien tarkoitukselliseen nimismiehen kiharaan: Meillä oli vielä 100 km jäljellä poljettavaa tuolle päivälle. Nyt alettiin jo pikku hiljaa kysymään niitä reisiä ja kyllähän se vähän mietitytti, että milloinhan tuo oma epäkäs tuosta innostuu jäämään matkan varrelle.


Rahtunen lohtua


Käyhkään kanava - Viime kesänä tästä melottiin yhden reissun yhteydessä ja tuolloin Anssi oli ainoastaan kuljetusosastossa, eikä varsinaisesti melomassa. Vaan nytpä kävi mies itekin tässä viimein! Ehkä joskus tullaan vielä ja melotaan uudestaan, sillä Ruokolahden melontareittiä ei olla vielä melottu aivan kokonaan, eikä varsinkaan yhteen putkeen ;)

Aurinko paistoi ja maantie rullasi alla niin, että piettiin Puumalan ja Ruokolahden välissä vaan ajatuksenjuoksun mittainen (ts. erittäin lyhyt) tauko Käyhkään kanavalla. Kauppakasinolla erehdyttiin käymään vielä munkkikahveella kuuntelemassa paikallisten kylän toivojen toinen toistaan huikeampia sankaritekoja. Vaikka yksi sun toinen oli olevinaan ties mikä pitäjän oma Joukahainen tahi Väinämöinen hauenleukakanteleineen, niin taisi jatkuva maailman tarkastelu oluttuopin pohjan läpitte värittää niitä tarinoita vähän liiankin villisti (ns. "kaljalasit" - yksi koko sopii kaikille) ja herrasmiehet olivat sankareita lähinnä tuopin ääressä omissa jutuissaan. Suotakoot heille se ilo, myö taas jatkettiin matkaa.

Ruokolahden kohilla mietittiin piettäväksi päivän viimeinen varsinainen ruokatauko ja sehän sattui sopivasti, kun muistin kylän tienoilla olevan Puumalantien varteen näkyvä laavu. En ollut ihan varma, mutta päätettiin ottaa asiasta selvää ja paikka tulikin kohalle niin nopsaa, että meinattiin ajaa ohi. Kyseessä olikin erehdyttävästi laavun näköinen puupöllikatos metsätalouskoulun pihassa, mutta paikalla oli onneksi myös tulipaikka. Toivo makkaroista meinasi hyytyä, mutta lopulta päästiin kuin päästiinkin käristämään ne yli 200 km mukana roikkuneet makkarat (kaksimielisyys piste vif).


Tienvieruksen idylliä

Rankka reissu saa naamapalmut itämään

Ja vihdoin!



Tasapeli: Toine unohti sinapin kotia, toine taas makkarat tulelle

"Ei sitä aerodynamiikalla ajeta"
- Mies pilottilaseissa ja pottakypärässä

Ruokolahdelta on Imatralle, Etelä-Karjalan Sumatralle, sylkäisyn mittainen matka. Anssille maasto alkoi olla jo sangen tuttua, vaan tällä kertaa ei jäätäisi vielä näihin maisemiin laakereille lepäilemään. Vielä olisi painettava viimeiset 40 km laakerit soikeana. Pienimuotoinen "seinä" tuli vastaan jossain Imatran tienoilla, kun lihaksisto alkoi jo oikeasti kypsyä jatkuvaan suorittamiseen. Dexalin hiilihydraattigeelit toimi tässä vaiheessa kuin parhaatkin pervitiinit, höpöliemet ja pöllö-öljyt, sillä sellasen naamaan imemisen jälkeen tuli aina ihmeteltyä hassun sitruunan*** maun lisäksi sitä boostia, jonka pyörän rullaavuus tuntui saavan.

[*** Omituinenhko currykanaesanssi, jota saattaisi ei-parhaana päivänä erehtyä luulemaan sitrushedelmäesanssiksi - mut toisaalta millos mikään hyvänmakuinen ois oikeasti toiminut?!]



Vasten vanhaa Mansikkakosken ratasiltaa

Vuoksi - Minkä vuoksi?

Tuonne jonnekin & vaihtorahat ois vielä pajatsossa

Hyvä että lisäävät juomapulloihin nykyisin myös käyttöohjeet

Kotikylässä 40 km ennen kotikylää

Maisema alkoi väistämättä saada pikkuhiljaa Joutsenolaisempaa twistiä ja tutuissa maisemissa mietittiin jo rasituksesta huolimatta - hieman yllättävää kyllä - tulevia pyöräreissuja. Näiden punaiset langat ovat allekirjoittaneellekin vielä sen verran umpisolmussa, että avaamiseen ei ole toistaseksi saksia fiksumpaa työkalua, joten jätetään niiden tarkempi pohtiminen suosiolla toiseen kertaan. Pääasia, että tekemistä on tiedossa. Tekemisestä puheenollen Joutsenosta ei jatkettu Ilottulantietä, sillä tuo pituuskaltevuuden riemuvoitto oli varsin epätoivottua seuraa tässä vaiheessa, kun reidet ovat palasina jossain kuluneiden kilometrien pientareilla. Valittiin siis kuutostien suora, jonka varrella kyllä tuuli niim maan &%$@#sti (kaiken älyn ja järjen valossa niiden tuulettimien takia)!


Lapsuuden kesistä tutun Ahvenlammen lämpötilaa ei käyty tällä kertaa koettamassa

Taistelu tuulimyllyjä vastaan


Saimaan kanavasillan työmaalla kilometrit mitattiin yhden käden sormin

Viimeiset loppulämpimät

Reissun päättymisen ilmapiiri tuoksui kasteiselta maalta illan pimetessä ja kodin lähestyessä. Herätti aitoa kaihoa, kun mentiin viimeisiä (k)ilometrejä ja rupesi tajuamaan, että minkämoisen matkan ihminen voikaan päästä tekniikan kehityksen virtsanvirstanpylvään, eli polkupyörän, ansiosta. Ennen kaikkea se vauhti pistää pään sekaisin: 280 km 30 tunnissa taukoineen ja yöpymisineen. In technology we trust! Näiden aattoksien myötä tunteet ja suoritus betonisoituivat, kun pääsimme viimein vähän kello kymmenen jälkeen takaisin lähtöpisteeseen. Vaikka lukemat on vaan numeroita ja varsinkin moottoritransportaatioon tottuneille eivät kuulosta kummoiselta, niin asiat saa ihan eri mittakaavoja, kun käy ite moottoriksi. Se oli siinä!





Tai ei ihan. Jäniskevennyksenä mainitaan vielä, että oma Ports Kräkker -data näytti 279 km ja jotain jämämetrejä. Mikäs lukema se tuollanen on? Hetken sanattoman toistemme tuijottamisen jälkeen takaisin pyörän selkään ja käymään kadun päässä kääntymässä lukemaa seuraten. 280 km mentyä rikki pääsi ilmoille sellainen kajahdus lapsenmielistä äänienergiaa, että joku varmaan luuli SaiPan tehneen maalin, vaikka ei (ainakaan tiettävästi) ollut edes peli menossa.


"Endur"-Anssi haikeana

Sanattomuus sisältää yllättävän
vähän puujalkavitsejä






















Aidosti reippaammanmittainen pyörälenkki oli rankkuudesta huolimatta / johtuen virkistävä kokemus. Armas Raatoni selvisi reissusta hyvin, eikä edes takakiekon rihti mennyt painosta huolimatta allekirjoittaneen silmien vastaanottokykyä kierommaksi. Vaikka epäkäs (köh) kipeytyi ja seuraavien päivien kävelyn tiesi olevan hampaiden kirskuttelua, niin tuntuu, että oma retkipyöräilyn kirja on vasta avattu ja kaikenlaisia haasteita on jo nyt mielessä. Tältä erää kalkkiset viivat, ruutuiset liput ja liituiset raidat oli hetkeksi aikaa ansaitusti tässä.



Numeroita

Perjantaina poljettu matka: 115 km
Lauantaina poljettu matka: 165 km
Yhteensä poljettu matka: 280 km

Keskinopeus: 21,7 km/h
Maksiminopeus: 58,2 km/h

Aktiivinen liikkeelläoloaika: n. 13 h
Koko reissuun käytetty aika taukoineen: n. pe 16.00 - la 22.00, eli 30 h

Perille selvinneet taistelijat: 2/3
Syödyt jäätelöt: 2 kpl

Eepos Ports Kräkkeriin tallennettuna


Armas Raatoni, selvisit reissusta! Kas tässä kukkanen.

Hipsteritomaatit (kaikkea muuta kuin punasia)
oli alkaneet kypsyä Suomen kesästä huolimatta
"Kyllä se siitä vielä hyväks muuttuu"
- musculus trapezius

[Edit: 9.8.2015 lisätty ja vaihdettu muutama kuva, vaikka Blogger teki kaikkensa estääkseen tämän. Prkl että tämä systeemi osaa välillä hapattaa kaalia ihan huolella takkuavan toimintansa vuoksi, kun globaali intternetin vakoilukorporaatio Kuukkeli ei ole vieläkään kehdannut perehtyä selvittämään tätä takkuista purukumikoodia blogijärjestelmän käytettävyyden hiuksista]