sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Fiilistelyä

Joskus on ihan jees vaan olla itekseen. Siis ihan vaan fiilistellä. Laittaa esimerkiksi lumikengät jalkaan, kantamus selkään ja painua hämärtyvään iltaan, joka rutisee 25 astetta nollan alla. Saimaan Sunisenselän teräsjääkannella saa lauantai-iltana kävellä ihan itekseen rauhassa, vaikka toisaalla puolipohjat sivakoivat parketeilla valssin askelia toinen toisensa perään. Kenties joku astuu jopa toisen varpaille. Tällä tanssilattialla pietään kuitenkin seuraa vaan itelleen, jos ei lasketa areenan toisella laidalla röpöttelevää moottorikelkkaa, joka on sekin sen verran etäällä, että moottorin ääni hupenee jonnekin tuulenvireen alle.



Se fiilistelyn "häiriö" eli poikkeus, joka vahvisti säännön. Kamera pois!

On oikeasti rauhoittavaa päästä irti ees hetkeksi normaalin arjen ärsykkeistä, ärsyttävästä teknologiasta, yhteyksistä, nukkamatoista, blendereistä, jopa kodin lämmöstä. Täysin ilmaisten, mutta silti arvaamattoman arvokkaiden tuntuisten kokemusten etsiminen on siinä se juju, joka saa lähtemään vaikka yksin pimeälle järven jäälle purentaa kiristävän kylmään ilmaan. Kun tuijottaa kaupungin valoista poispäin lounaaseen, näkee vain tähtitaivaan ja kirpeässä kelissä yläilmoissa sinnittelevän viirumaisen untuvapilven
Keinotekoiset valot puuttuu täysin. Siinä ei tee mieli edes yrittää kaivaa jotain fotograafihärpäkettä taskusta, jotta sais nappastua jonkun suttusenkuppasen kuvan muistoksi ittelle saati todisteeksi toisille, kun tuntuu jossain vaiheessa kasvaneen arvostamaan sitä, miten paljon tollasessa hetkessä on sellasta, jota ei voi kameran kennolle, muistikortille, hömpstägrämmiin tai muuhun tallentaa alkuunkaan. Ei kannata ees yrittää, joten kameratpuhelimet jää taskuun ja suu auki. Se on kai sitä oikeanlaista hetkeen tarttumista aidoimmillaan, kun sen hetken äärellä tuntuu vaan riittävän, että eletään tässä ja nyt ja fiilistellään paksuhkon kalloluun sisään tallentunutta muistoa myöhemmin - vaikka sitten kahvikupposen äärellä ja mieluusti hymy huulilla.

Jäällä kävely vähän jännittää kokemattomana. Yhteen"kasvanut" railo siellä täällä, pimeys joka puolella. Välillä jäätynyt lumen pinta murtuu yhtenä kerroksena jalan alta kuin simuloiden pienessä mittakaavassa jään pettämistä. Ruohosaaren laavu löytyy viimein hämärältä Sunisenselältä. On vähän ideana, että paistaisi makkaraa, istuskelisi matkamiehen telkkarin ääressä ja jäisi laavulle testailemaan pakkasmakuupussia yöksi, mutta ihan soveliaasti juuri vallitsevaa vastaavia pakkasöitä silmälläpitäen Tuhannen tähden laavuksi nimetyllä kompleksilla ei näköjään ole polttopuita edes huonon vitsin vertaa. Tuntuu selkänahasta repimiseltä potkia jotain riipinrääpin-karahkaa maassa ja rapsutella toista sen verran veitsellä, että huomaa niiden vähienkin jämien olevan näköjään lahoa pakastetavaraa, joka kiehuu ennen kuin palaa. Taijanpahan kaivaa kohmeisen rinkan sivutaskusta termoksen. Sisällä oleva kahvikin on näköjään vähän alkanut antautua pakkaskelin armoille, kun on jo kaataessa suunmyötäistä. Nautiskellessa pistän otsalampunkin pois päältä ja nautin siitä, että eihän siinä ole oikein ketään eikä mitään ihan lähistöllä. Laavun opaskyltissä mainitaan paikka olevan Väliväylän melontareitin taukopaikka ja sillä erää tuntuu lämittävän jopa vähän kahvia enemmän muistelu toissakesäisestä Väliväylän melontareissusta. Lämmittää jotenkin muistelu jopa siitä reissusta, jolla harjoitusmielessä hypättiin vaatteet päällä avantoon testaamaan naskaleiden käyttöä.

Kahvin loputtua eletään taas hetkessä. Makkaratkaan kun ei huutamalla lämpene, niin hetken vallitsevan fiiliksen mukaan otetaan puuttuvan nuotion lämpö sitten lumikenkäilystä, kun ei sitä iltakuudelta kehtaisi vielä väkisinmakaamistakaan yrittää, vaikka se reissun yksi hutera idea olikin. Läpyskät takasin jalkaan ja kotia kohti tekemään toiseen suuntaan vievä polku tennismailan jälkiä. On hyvä kun on oppinut olemaan kantamatta murhetta siitä, et vaikka suunnitelma on paistella makkaraa ja testata pakkasmakuupussia, niin aina yleensä ei asiat mee tarkimmin varjeltujenkaan kaavojen mukaan ja jää makkarat kuoriin ja makuupussitestit tulevaan. Analogia on sikäli sopiva, että retkeilyhommat on opettaneet tuohon vastoinkäymisten sietämiseen. Nahan paksuuntumisen lisäksi joku voisi jopa väittää, että elämästä saa enemmän irti, kun välillä jopa antautuu fiilistelemään henk'kohtasen suuren suunnitelman seulan lailla vuotamista ja menemään hukkavirran mukana. Lattealta kliseeltä kalskahtava "viisaus" tuntuu kuitenkin olevan jotain sellaista, mitä ei tänä päivänä tunne voivansa jostain syystä muistutella ihmisille liikaa.

Kaupungin valojen yllä purppurataivaalla kelluva Orion muistuttaa vielä pysähtymään ja kattomaan taakse sitä valloittavaa näkyä, josta kaikkein vähiten kannattaa yrittää ottaa kuvaa sen takia, että pokkarin avuton valovoima jää lyhyeksi. Loppumatkan päätän kävellä kuun valossa tuttua reittiä myöten ilman otsavaloa.

Ontuvien elämänviisauksien ja muiden pseudofilosofiointien myötä otamma kodin lämmössä tuoretta kahvia.