maanantai 4. huhtikuuta 2016

Jäät

Mie jään, sie jäät, hää jää... Lappeenrannassa 26. - 27.2.2016


***


***

...ja takaisin nykyhetkeen. Tai siis käsiteltävän reissun hetkeen, eli siis menneeseen, mut kuitenkin nykyhetkeä lähempään hetkeen. Tai... voi helvetti, johonkin aikajanaan nyt kummiskin!

(kuva: J. Virkalevo)

Kello noin viittä vaille kauniitjarohkeat, lounais-koillistuulta metreittäin sekunnissa, lämpötila ansaitsee juuri ja juuri miinusmerkin eteensä. Neljällä on Laihianrannan jäällä tennismailat jaloissa, vaan pallo puuttuu - varmaan, koska viidennellä on sukset. Usealla on perässä eriskummallinen pulkka täynnä tutkimusmatkan tarvekampetta ja ainoastaan allekirjoittaneella vähän vastaava rojukasa kulkee rinkassa selässä. Kolmipäinen hartialihas supistuu ties kuinka monennen kerran, tuura kohoaa kädessä ja iskeytyy takaisin jäähän upoten vain sentin pari - terästä on. Miltei koko matkalla on myös kohvaa, kun lumipinta suojaa viimeaikaisten vellikelien sulattamaa jäänpäällistä vesikerrosta jäätymiseltä.

Talviretkeily on ollut monta vuotta puheenaiheena, mutta vasta nyt tuntui keskenään yllättävän vähällä pakottamisella viihtyvän sekavankirjavan reissuporukkamme varustus- ja kokemuspohjan olevan sen verran tukeva, että sille kehtaa ruveta rakentelemaan suunnitelmien jääveistoksia ilman pelkoa kuvaannollisen moottorisahan lipsahtamisesta sääreen. Vaikka uudet olosuhteet kovin kutkuttelivat ja houkuttivat tykönsä, niin 
reissu oli väkisinkin enemmän kuin vähemmän talvijotosteluun *tutustumista*, sillä kenelläkään ei ollut kokemuksen syvää minkäänasteista rintaääntä moisista leikeistä (pl. Endur-Anssi ja vähemmissä määrissä myös allekirjoittanut, ks. prologi). Apupyörien varassa olemisen henki oli siis vahvasti läsnä, eli vaikka reissusuunnitelma olikin tehty koko viikonlopulle, niin ongelmiin sekä yllätyksiin oli henkisesti varauduttu ja valmius suunnitelmien radikaalimpaankin muutokseen kyti jokaisen takaraivossa. Tässä oli käytännössä parhaat eväät, joilla lähteä "kokeilemaan kepillä jäätä" - niin vertauskuvallisesti kuin kirjaimellisesti.

Saimaan (vielä toistaiseksi) joka vuosi sulavan ikijään eksploit... eksploraatioryhmittymä (kuva: A. Tuhkanen)

Suomen tieliikenteen sukupuuton partaalla sinnittelevän transportaatiomuodon paikallisedustaja, eli Lamposaaren lossi. Kauempana lännessä Laihianselällä kulki jäätie, eli sitä kautta mennessä olisi ollut mahollista jäähä auton alle keskellä Saimaan selkää. Siinäpä taas yksi kehumisen paikka "Oon omaperäsempi kuin työ" -hipstereille

Matka kävisi pohjoiseen kohti Päihäniemeä, joten reitille osui heti alkuunsa Lamposaaren asukkaita ja vierailijoita aktiivisesti palveleva lossiväylä, joka oli tietysti sula ja edellytti koukkausmanööverin maiden kautta. Lossi oli heittänyt eestaas vehtaamisellaan sulan "varjon" Syväsalmen suuntaan pohjoiseen, joten koukattiin reilun matkaa Lamposaareen ja sen Soukionniemen kautta törkäten ittemme taas takaisin jäälle sähkölinjan kohdalla, jossa jää toivottavasti varmasti jo kantoi. Taas kun oltiin tavanomaisesti lähtijöiden viikon viimeisen työpäivän aikataulujen varassa liikenteessä, niin valon puute ilmestyi vallitsemaan maisemaa jo heti Lamposaaren kohdalla.

Saimaan kanava oli sulettu 25. tammikuuta, jonka myötä koko Saimaan laivaliikenne ja laivaväylät meni jäihin tältä talvelta. Reitin varrelle osuvat väylätkin olivat siis pakastetavaraa kevääseen asti ja tämähän kävisi meille. Sen sijaan jään senhetkinen yhteistyökyvyttömyys ei käynyt: Vaikka pakkanen kiristyi, niin yhdellä jos toisella oli ongelmia olemisen ja menemisen kanssa kohvan vuoksi. Käytännössä kaikki jään pintaa koskettava keräsi lumiloskajääpaskaa pohjaansa kitkakerrointa kasvattamaan. Uhreina olivat etenkin jäsenten Siekkinen ynnä Anssi ahkiot sekä jäsen Jonin sukset voiteista huolimatta. Jessen ja Jonin ahkiot pääsivät vähemmällä kovamuovisen pohjan ansiosta, mutta hyvin nopeasti alkoi Jonillakin olla kamelin selkä katkeamispisteessä, kun suksensa eivät olleet varsinainen succée. Luontoäiti oli meitä kohtaan tällä kertaa selkeästi aikamoinen bitch, mutta ei auttanut kuin painaa.

Kunnes noin viidentoista metrin päästä ei sitten enää auttanut. Hyvin nopeasti tuli mitta täyteen itse kullakin, kun ensimmäisen kolmen kilometrin jälkeen ahkionpohjat olivat niin huomionkipeitä, että vaativat rapsuttamista minuutin välein. Myös henkeä oli vedettävä, vaikka ei oltu edes vedenpinnan märemmällä puolella. Keskisenselän häämöttäessä edessä lumi upotti joka askeleella 10-15 cm ja sykkeen pyöriessä jossain kolibrin vastaavissa lukemissa rupesivat olosuhteet kuorimaan raakeasti esiin julmia tosiasioita, kuten ryhmän keskinäisiä suorituskykyeroja. Nämä olot yhdistettynä eri jäsenten henkilökohtaiseen itsekidutuksensietokykyyn oli pikapalaverin päätteeksi lopputuloksena, että Siekkinen ja Joni kääntyvät takaisin ja suuntaavat moottoroidusti Päihäniemeen. Myö sitten Anssin ja Jessen kanssa jatkettiin kävellen kohti sijaintimme ja Päihäniemen välissä sijaitsevaa mukavuusalueelta poistumista. Navigaattorinamme toimivat punavihreillä valoilla tuikkivat syväväylän merkit olivat kuin jouluvaloja, jotka joku meni unohtamaan vielä helmikuuhun asti esille.

Olin antanut aikaa sitten Anssille sauvansa takasin, kun tässä perjantai-illan Koskenlaskija & ruisleipä -diskossa nuo tikut auttoivat hänen ahkio persiissä tapahtuvan hittikimarankumaran eteenpäin viemisessä enemmän hänen kuin miun käsissä. Ite sitten "kevyimpänä" ja "nopeimpana" olin luonnostani siirtynyt vetovuoroon rankaisten tuuralla jäätä mieltä turruttavasti kymmenen askeleen välein. Varovaisen arvion mukaan noudattamamme syväväylä oli ihan yhtä tiukassa teräsjäässä kuin muukin lähivesistö, vaikka lämpimämpi loskakausi oli alkanut melkein heti väylien sulkemisen jälkeen, eikä siis jaksettu pelätä mulikointia. Pian kuitenkin telekommunistikaattori piippaa SMS-sähkeen merkiksi ja Jonilta peräisin oleva nykyajan digitaalinen kyyhkytön kirje kertoo, että Siekkinen oli onnistunut käymään "vähän uimassa". Vaikka viestistä kävi ilmi, että kaikki on onneksi hyvin, niin tämän keskellä pimeää järven selkää jään päällä uutta koskematonta uraa lumeen halkovan kolmikon säikyttäminen oli jo tehty. Vetomiehenä toiminut allekirjoittanut alkaa siis välittömästi tikkaamaan tuuralla jäätä kuin Singerin ompelukone.

Ainut perjantai-illan disko, jossa lattia ei ollut kuorrutettu talon lonkerolla ja lasinsiruilla

Luovukkaluodon väyläloisto perunalla kuvattuna (kuva: A. Tuhkanen)

Jännitys pulikoinnin suhteen jäi kuitenkin nopeasti taakse, kun jään kestävyyden realiteetit muistettiin kaivaa jostain liskoaivojen takaa käsille. Ainoastaan Luovukkaluodon* vieressä kivikon ja heinikon keskellä tuli oikeasti sula kohta vastaan, mutta sekin oli kiven kyljessä kiinni ja n. polveen asti syvä kohta muutenkin. Tässäkin kohtaa jännitykseltä vei huomion luodolla kasvanut pieni ja maaginen väyläloisto.

* Pieni ja kartalla nimetön luoto Porkka -nimisen saaren luoteis-pohjoispuolella, sisältää myös väyläloiston / majakan / luotomaahisen mökin / komeimman telkänpöntön ikinä.

Todellisuus keskellä purppuramustanharmaalla taivaalla varustettua ikuisuutta alkoi olla sen verran epämääräistä aivokohinaa, että voinen vain todeta meidän pitäneen jossain Lamposaaren - Kaitosaaren välillä tauon. Tai sitten ei. Jollain välillä pidimme kuitenkin "ruokatauon", jolloin vaan naposteltiin suklaata, leipää, juustoa ja mitä nyt sattui kynsien lisäksi näpeistä löytymään. Lämpimän ruoan valmistuksen laiminlyönti oli tämän reissun virhe numero kuusisataakuusikymmentäkuusi. Lisäksi Anssilla ja Jessellä oli vihdoin myös juomatauko: Molemmilla oli ainoat nestemäisen veden jemmat kapsäkeissään ahkioissaan, mikä nyt ei ainakaan kohentanut miekkosten nesteytystasoa liikkeessä ollessa. Mie olin jemmannut rintamapuolelle takin alle juomarepun, jonka veteen olin vielä lisännyt (puhdistamatonta) merisuolaa ylläpitämään kehon elektrolyyttitasapainoa ja entisestään estämään veden jäätymistä, joten vähemmästäkin ihmettelin pakkasen armoille liikkeellä olevan käyttäjän ulottumattomiin survottua voiteista vanhinta. Korostan, että miulla oli tälläkin järjestelyllä ihan ylen aikaa jano, vaikka join jatkuvasti liikkuessa. En kuitenkaan jaksanut kummemmin ruveta saarnaamaan asiasta aikuisille miehille, vaan ennemmin luotin heijän kai jotenkin pärjäävän, kun käytännössä näinkin pitkälle pääsy vaati jonkin asteen Kapteeni Amerikan supersotilasseerumia suonistoon veivaamaan. Näin siis, kun muutamalla hassulla vesikulauksella oltiin tänne asti näissä crossfit-bileissä sätkitty.


Luotomaahisia kintereillä!

Ei helvetti. Ei saatana. Ei jumalauta.

Ei niin.

Tätä tasoa olivat allekirjoittaneen ajatukset Haukiselän, eli Päihäniemenselän, ylittämisen aikoihin. Joutsenon Pulpin tehtaan piiput, valot, saasteet ja valosaasteet vuoroin katosivat ja ilmestyivät takaisin jonnekin oikean käden puolelle mettien taakse sitä mukaa, kun lumipyry vehtasi on-off. Maisemakin oli yksi näytönsäästäjä. Päihäniemi häämötti jossain horisontissa langanohuena viivana, eikä tullut yhtään lähemmäs vaikka kuinka kutsui. Negatiivisista ajatuksista huolimatta motivaattorini ei ollut hajonnut, vaan otin askeleen kerrallaan miettien, että "ei tätä varmaan ole enää kuin pari tuntia jäljellä". Kaikkea sitä ihminen meneekin uskomaan itsepetoksen nimissä. Anssi ja Jesse alkoivat kyllä olemaan sellaisessa hartauden puutteessa, että heidän tangonsa eteni enää katkokävelynä askelpari kerrallaan. Nesteytys, kunnolla syömättömyys ja lunta matkamuistoksi keräävä traktorinrengas ahkio olivat tehneet tehtävänsä ja arvon kommentaattorit alkoivat olla varsin hiljaisia ja ns. valmiita. Kun ei itsekään oikein enää luota siihen, että tuo ilta päättyisi ikinä, niin vähemmästäkin tuntui "Jaksaajaksaa!" -propagandan kaikuneen lumihankeen kilometrejä sitten pudonneille korville.

Valonpilkahduksena pimeässä toimi valonpilkahdus pimeässä: Siekkinen ja Joni olivat viimein saavuttaneet hieman ennen meitä Päihäniemen! Otimme suunnan suoraan heitä kohden - tai siis mie otin, kun Anssin ja Jessen kurssin kääntäminen otti hetken. Katsoin hetken huumassa hetkeni koittaneen ja lähdin pieksämään tuuralla ristitikkausta jäähän kohti autonvalojen sijaintia kehottaen takanani tulijoita seuraamaan varmistettuja askeliani elleivät ne sitten päättyisi avantoon. Tosiaan en oikein väsyneillä avoillani saanut aikaiseksi ajatella, että ehkä tässä vaiheessa olisi ollut fiksua pysyä porukassa turvallisuus- ja ryhmähenkisyistä (nääää... joutavat roskikseen), vaan ajattelin vain voivani auttaa perille päässeitä Siekkistä ja Jonia teltan pystyttämisessä, että päästään nopeammin nukkumaan. Tai mitä sitä nyt huijaamaan, sillä olihan siinä ripaus itsekkyyttäkin: Halusin hajotuksen loppuvan omalta osaltani ja tiesin, että tässä vaiheessa se onnistuu nopeimmin laittamalla isompaa pykälään ja ampaisemalla rivakasti kohti rantaa.

Ja oi sitä tunnetta, kun Päihäniemen ranta viiiiiiiimein nousi jalkojeni alla jossain puolenyön tienoilla. En ees muista, että mitä tein sen jälkeen, sillä edeltävän ikuisuudelta tuntuneen selkäveden keston painovoima tuntui vetävän kaikki aistihavainnot jonnekin muistamattomuuden syövereihin. Löysin itseni kuitenkin tamppaamasta telttapohjaa jossain vaiheessa.

Anssi ja Jesse saavuttivat rantalomakohteemme n. 20-30 minuuttia miun jälkeen. Anssi valitti, sen mitä nyt sai vähiä sanoja suustaan ulos, päänsärkyä ja telttaa pystyttäessä Jesse huusi arabiaa kerran syödyn lounaan tuomalla aksentilla puun juurelle. Tällaista se crossfit sitten kai olisi. Anssin pulkka muuten laitettiin tyhjänä liukupinta maata vasten ja vielä vetosuunnassa yhden telttakiilan sijalle. Talkin' 'bout friction!

Vähemmän yllättävää, että suurin osa porukasta rojahti heti ensi tilassa murkinoinnin ja majoitteen pystytyksen jälkeen tajuttomana makuupussiinsa. Kipinäpolitiikaksi tuliterän reissua varten hankitun kamiinan kanssa sovittiin wanha cunnon sikakipinä, eli kertapesällisen palamisen jälkeen sytyttäkööt se kamiinan uusiksi, joka ensin kokee kylmyyden sietämättömäksi. Tämän laiskahkon kipinäjärjestelyn lisäksi väsymyksen tasoa indikoi se, että seuraavalla silmienraotuksella olikin jo aamu ja kamiinaan ei oltu kajottukaan.


Kunnes aamupuuron teko toisin todistaa

Vaikka omalla kohdallani edellisilta olikin koko porukasta lähinnä "hyvää reissua", niin kesällä palaan näyttämään kansainvälistä käsimerkkiä edessä aukeavalle selälle. Toivottavasti jäljet ovat silloin jo hävinneet
Siekkinen nakkipiilossa näkyvillä

Herättyä kommuunimme jatkoi samasta kesken jääneestä lauseesta, jota oli vähän jo saatu aloitettua yöllä makkaroita kypsiksi polttaessa: Jatkaako alustavan suunnitelman mukaan, eli Satamosaareen Hiekkapakan kautta ja edelleen Imatralle, vaiko kenties keksiä jokin reissusuunnitelma B, vaiko kenties heittää kokonaan luu nurkkaan loppuviikonlopun reissun osalta ja oikaista kotia sohvan pohjalle. Vanhaan tapaan suuntaa-antavaa *ei* haettu panostamon halvimmasta ja astianpesuaineen makuisesta giniviinasta, koska sitä *ei* ollut mukana. Ehkä tästä johtumatta yleisesti hyväksytyksi näennäisdemokraattiseksi päätökseksi muodostui vähän nössösti reissun purkaminen ja latailemaan lähteminen, sillä about kaikilla paitsi allekirjoittaneella oli henkiset sekä fyysiset pelimerkit pistetty jakoon jo tältä reissulta. Anssi oikean lisänimen Endur-Anssi saaneena sentään vähän nyki pilke silmäkulmassa edellisillan hajoiluista juonimatta, että josko sitä kuitenkin jatkaisi reissua, mutta lopulta kupletin juoneksi eskaloitui "Satamosaareen vain lähtöaskel ottaen - mars". Jäi siis Hiekkapakka edelleen tavoittamatta, vaan onneksi tuli poikettua jo edeltävällä viikolla Satamosaaressa saunomassa (ks. esinäytös).


Kapakka vai Hiekkapakka? No, meni jo.

Omaan suoritukseensa saa ja pitääkin olla tyytyväinen, vaikka edelleen on näkemättä se reissu, kun mitään uutta ei tulisi omasta mahdollisesta hyvästä suoriutumisesta huolimatta opittua - ja kovan paksun otsaluun sijaan kantaluun kautta, vielä. Vaan eipä pidä ylpistymän!

Aamupalan ja leirin purkamisen jälkeen haimme siis loput autot Laihianrannasta ja vetäydyimme läheiseen Jussin Tupaan virvokkeiden ääreen naaraamaan reissuun liittyviä syvällisyyksiä ennen, kun vetäydyimme kukin kotikoloihimme ympäri lääniä. Kyllä miullekin loppupeleissä kävi ihan hyvin, että evakuoiduttiin kotia vaakatasoon laturin päähän, sillä olihan reissu intensiivisyydeltään rankin miesmuistiin, vaikka jatkaa olisi jaksanutkin. Mie kyllä tuppaan olemaan sen tyypin regulaattorilla varustettu duracell-pupu, että loppuun asti painetaan suljetulta karanneen pepsodent-irvistys naamarilla ja sitten kun hyvä meininki loppuu niin se kanssa loppuu kuin seinään ilman varoitusta.

Paljon opittiin ja eiköhän nekin tuolla ole rivien välissä, joskus jopa itse riveillä. Pääasia että sisäistää ite pikkuhiljaa, missä ne omat rajat kulkee. Siitä sitten vaan nilkuttaen kohti uutta auringonnousua.





Ristiviittauksien kilinä ja kolina! Toinen kamerakulma reissusta by Anssi:




Sitten aivan toisenlaista filosofiaa: Onko tämä retkeilijän "mieltä kohentava" "jälkiruoka" nyt niin paha, vaikka jääkin paha mieli, kun kuitenkin nälkä vähän edes talttuu?


On, jos tuotehuononnusosasto vähän säätää parametreja, jolloin VAIN jää paha mieli