sunnuntai 18. joulukuuta 2016

300

Vuorokauden kestoinen pyöräilyhaaste 16. - 17.7.2016



*** Prologi ***


Töissä sain osakseni mielenterveyteni kyseenalaistamista - syystä, osin, tosin. Sain myös ottaa eri junavuoron Helsinkiin kuin reissukaveri, jotta mukaan otetulle polkupyörällekin olisi junassa paikka, joka on kuitenkin täytetty, vaikka juuri vapaan pyöräpaikan vuoksi jouvuin ottamaan eri vuoron kuin kaveri. Ravintolavaunun kassatädin vinkin mukaan ylimääräinen pyörä kuului suurella todennäköisyydellä jollekin edellisvuorolla Joensuun Ilosaarirokkiin menneelle, joka viikonlopun jäliltä festareilta pää jyskyttäen lähtiessä sitte miettii, et mihinhän se pyörä jäi. MIUN VARAAMALLE VIIMESELLE PYÖRÄPAIKALLE JUNAAN, SE ON SE MIHIN SE JÄI, SAATANA. Sain myös juoda ravintolavaunussa siideriä, kun oluet oli juotu. Tähänkin osasyyllisenä yhtä lailla todennäköisesti sama elämäntapaintiaani matkalla Ilosaarirokkiin.

Toimii kuin junan vessa pyöränkuljetustelineidenvarausjärjestelyt

Helsingin, eli Häslingin, lähestyessä junassa räpläsin pyöräni lukkoja auki kuin Houdini parhaimmillaan. Joku älypää oli tosiaan unohtanut konkelinsa junaan, jolloin viimeinen ja miulle varattu pyöräpaikka oli sitten sitä myöten viety ja olin joutunu kahlitsemaan pyöräni pyöräpaikkojen oheen vaunun rakenteisiin. Mitä ilmeisimmin Kryptoniitista valmistetut Kryptonite -lukot estivät onneksi sekä Teräsmiestä että konduktööriä heittämästä pyörääni, Radon Skill 8.5:a, "armasta Raatoani", pellolle jollain väliasemalla "maksamattoman pyöräpaikan käyttämisestä", kun pummilla matkustelultahan tuo järjestely pyöräni osalta eittämättä näytti. Kaupan päälle heti siirryttyäni ravitsemusvaunuun nauttimaan menomatkasta virvokkeiden äärellä olivat muut pyöräpaikat tietysti tyhjentyneet, jolloin ohessa olevan kuvan kielimä tilanne viittaa sen verran hapen puutteesta kärsivään logiikkaan, ettei erota minkä pyörän omistaja on ollut oikeasti päissään.

Pari kolme tuntia edeltä saapuvan valokuvamahdollisuuksia (Kuva: A. Tuhkanen)

Perstuntumanavigointia Kalasataman työmaiden valoissa: "In Google we can't and won't trust"

Ite en herännyt lauantaiaamuna kuitenkaan teltasta kuraisen festarikentän keskeltä, vaan Helsingistä Vuosaaresta kummini Jussin luota. Oltiin reissutoveri Endur-Anssin kanssa onnistuttu konjuroimaan planeetat sen verran linjaan, että alkaneelle viikonlopulle järjestetylle vuorokauden mittaiselle Helsinki - Lappeenranta pyöräilyhaasteelle oli saatu aikaiseksi myös reissua edeltävä yösija ja oikein brunssi & lounas Helsingissä kummillani. Jos ei VR:n kanssa (taaskaan) oikein homma skulannut, niin Hesan päässä kyllä. Kiitokset Jussille, että päästiin lähtemään reissuun täysillä pattereilla, eikä suoraan junasta, vaikka oma eeppisyyskerroin siinä jäljemmässäkin olisi ollut. Tai siis eeppisyyden lisäkerroin, kun vuorokausi samoilla silmillä pyöräilyä saadaan varmaan laskea eeppiseksi jo sellaisenaan ilman esiväsyttämisiä. Ai ei? No ei sitte.




300

Ennuste oli enenevissä määrin huono. Kello lähestyi kolmea lauantai-iltapäivänä, kun polkupyöriä kaiveltiin kellarivarastosta. Kuin enteenä uusi kypärä tippui pyörälaukun päältä lattialle ja solki hajosi (d'oh). Luin itselleni päässä mantraa, että ei ole rohkeutta olla pelkäämättä vaan tehdä vaikka pelkää. Tai ainakin toivon, että olisin hokenut. Sen verran hullu projekti meillä oli edessämme.

Niin, mitä tällä kaavalla "junallaHelsinkiinvainmenolippujapyörämukana" nyt sitten saa? Näitä kilometrejä, joita nyt renkaiden alla vilisee. Sekavat oli tunnelmat ja tunnelmoitsijat, kun Vuosaaresta lähdettiin liikkeelle koittaen etsiä Helsingin laitakaupungin sykkyröistä reittiä Porvoonväylän ja Porvoon suuntaan, jonne epämääräinen GT-tiekarttamme neuvoi "virallisen" pyöräilyreitin menevän.

Varo vaaraa: Lootan ulkopuolista ajattelua meneillään seuraavan vuorokauden ajan

Peruutuskameran kuvadataa

Ei nyt suinkaan piä hämääntyä taas miun paisuttelusta, kun eihän tällaselle pyöritykselle kukaan lähtis, jossei iha oikeesti haluais. Vai haluaako kuitenkaan? No kyllä haluaa. Kai. Tässähän kiteytyy just parhaimmillaan toisaalta se rajojen ettiminen ja taas toisaalta toivominen, ettei niitä löyvy. Pyöräily on sen verran energiatehokasta kauramoottorin käyttämistä, et meil oli hyvät edellytykset kokemuksiemme perusteella saaha suoritettua 300 km Helsingistä Lappeenrantaan kulkevaa Kuninkaantien pyöräilyreittiä pitkin alle vuorokaudessa. Sitäpaitsi yksinkertaisimmillaanhan tää homma oikeastaan oli moniin muihin reissuihin nähden: Vaan kotimatka jäljellä. Ja kun aurinko polttaa niskaa ja henkilökohtainen lempparini "aurinkorasva & hiki" -kölni tuoksuu, niin sillon on reissun makunen reissu edessä!

Vaan kun kukaan ei taaskaan kehannu tulla ja muistuttaa, että vaikka reissu ei vaatisikaan Hän-miehen fysiikkaa, niin päänuppia touhu tulisikin vaatimaan enemmän, kuin moni reissu tähän mennessä yhteensä.




Kyseinen järnträ takasi kuuluvuuden kaupunginosille Backas, Jutas, Blinkan och Smedsbacka. "Jag tycker!", säger Freddie Mercury.

Jag var son till piloten, därför nästan hjälten själv.
Översättning som tillhandahålls av Gåågle Translate :)


Kumpikaan meistä ei kuitenkaan ollut mikään varsinainen italialainen (saati finlandssvenska, juu-u, mä gillar om det!) hiilikuitutodellisuuden mestari kalunsuonetnäkyy -tiukat trikoot jalassa satakakskytastettasaunanylähyllyllä -asennossa sotkemassa muiden maantieverkostonristinritarien spasmoja. Sen sijaan meitä oli kaksi ylileveää ja -painavaa retkipyöräilijäkuljetusta laakerit soikeana Ortliebin pyörälaukut tarakalla riskinämme päätyä hetkenä minä hyvänsä ohiajavan ilmaa kevyemmän hiilikuitukuskin ilkkumaksi tuollaisen emätyylimokan vuoksi. Moinen ilmestys olisi varmasti kokenut velvollisuudekseen ilmoittaa tarvittaessa selättävänsä meillä edessä olevan reissun ennen kuin ehtisit sanoa "kadenssi", koska eihän siihen kilokaupalla mitään energiageelejä, juomista saati lämmitettävää retkiruokaa herranjumala painoksi tarvita. Onneksi eurosykkelisteja tuli ainoastaan vastaan, eikä takavasemmalta.


Slutligen Borgå! Vad en underbar plats att ha en kopp kaffe och en glasspaus.
(foto: A. Askanen)

Satulani ei ole italialaista hiililasivalokuitunahkaa. Se ei siis ole satula.

Trogna vår boskap och de andra syndarna (foto: A. Askanen)

Porvoossa takana oli jotain 50 km Selle Royal päin persettä, joten oli korkea aika istuttaa persukset välillä muuallekin. Satamatorin penkillä jätskiä ja kahvia nautiskellessa sai välillä muistuttaa itseään, että nyt ollaan Porvoossa, eikä Puumalassa, sillä huvittavan samankaltainen urbaani satamamiljöö siltoineen oli kyseessä. Poikkeuksena tietysti ihmisten suomenruotsalaisten maailmanmeno, vaikka ihan letkeätä porukkaa tuntuivat hyökin olevan. Oli siis hyväksyttävä se, että nyt kuuluu joka puolelta sellasta purpatusta mistä ei ite tajua helvettiäkään ja kaikilla, myös lapsilla, on oma vene. Helvete. Eiku jättekiva!

Kuninkaantien narri (foto: A. Askanen)


Borgan jälkeen warpattiin yksipaikkaisilla tandemeilla kohti Loviisaa. Matka kulki Ilolan, Koskenkylän ja Pernajan kautta... sekä Kuninkaantien ABC:n OHI, koska eihä se nyt olis yhtään sopinut kuvioon syödä Kuninkaantien pyöräreitillä Kuninkaantien ABC:lla, saati sitten ylipäänsä syödä ja viel ihan kunnon ruokaa silloin kun on oikeasti nälkä ja ruokaa on vielä fiksusti saatavilla. Otettiin kuiteki oikei vielä kuva todisteeksi, että ohi meni. Voi v*ttu, kymmenen pistettä ja papukaija sekä merkki!


* RÄISKIS * sanoi Anssin takanapa ennen Pernajaa ylämäessä. Ehdittiin jo hetkellisesti nähdä silmissämme testikuvaa, vaikka pikadiagnoosi päästikin pahasta: Ketjut ne vaan hyppivät rattaan ja pinnojen väliin. Prakaava tekniikka on kuitenkin aina suorastaan hillitön lisä tunnelmaan hämärtyvässä illassa kaukana kotoa!

Hikipedian mukaan muuten Pernajassa, Mikael Agricolan synnyinpaikassa, eletään vielä 1800 -lukua, siellä valuuttana käytetään oravannahkoja ja koko kylä "sijaitsee täysin korvessa ja eristyksissä ulkopuoliselta elämältä". En kyl ihan kaikkea tuosta suljetun tietosanakirjan tekstistä allekirjoita, mut täytyy sanoa, et kylän seesteinen lauantai-illan tunnelma oli kaikessa aavemaisuudessaan jotain eteeristä. Näkö- ja kuuloetäisyydellä oli vain muutama laulava tirppi oksalla ja koko seurakunnan surkeimman työvuoron saanut kesätyöntekijä kitkemässä kirkkomailla.



Pernå kyrka. (foto: A. Askanen)


Tar för: Avlat

Jag: Inte pengar för dig!

Loviisaa ennen pistettiin parkkiin kaupungin edustalla olevalle huoltsikalle ruokatauon toivossa, mutta eikös sielläkin ollu jo keittiöt kiinni. Vesitäydennyksen jäljiltä sitten keskustaan etsimään ruokapaikkaa, joksi tietysti valikoituu eksoottinen paikallinen Hesburger sisältäen teinityttöjen finlandssvenskan hablausta yli suositellun päiväannoksen. Muutakaan ei löytynyt - paitsi sitten matkaa jatkaessa heti seuraavalta nurkalta, jossa kököttää oikea ruokaravintola. Kiitos, oi onnetar.


Här Lovisa stadshus än direkt från Spanien

En park kemist

Dragspel vidgas när du äter skräpmat



En tuggummireparation för spridda spänne

Kotkaan lyhyempi matka pyörällä kuin autolla! Näillä tietämillä alkoi jo tienviitatkin olemaan suurelta osaa suomeksi. Reitti meni meijän epämääräisen GT-tiekartan mukaan Ruotsinpyhtään kautta, mutta päätettiin oikaista suoraan Pyhtäälle, ettei turhaa eksytä yössä mihinkään huitin tuutin hiekkatiesokkeloon.

Kotkaa lähestyttiin haara-asennossa (kuva: A. Tuhkanen)

Ahvenkosken voimalaitos

"Sehä o melkei ko Imatral"

Mahan täyveltä Pyttistä. Kuvassa myös Ahvenkosken voimalaitoksen alakanavan silta.

Ahvenkosken voimalamiljöötä värittää sieskatien Markkinamäen tunnelien lisäksi yhteensä viisi siltaa, joista kuvassa näkyy Ahvenkosken läntinen siltapari seiskatiellä. Itäisessä sillassa on yritetty varovaisesti harrastaa vähän arkkitehtuuria keskellä siltaa olevan yksittäisen tukikaaren ja langerpalkkien muodossa, että joskus kannattaa ajaa tuotakin kautta Hesaan ja ihmetellä insinöörityötä

Sitä mukaa kun Kotka lähestyi, niin yö pimeni. Jossain seiskatien ja Pietarintien eritasoliittymän parkkipaikalla oli näkynyt jopa pahaenteisesti sadepilviä pyörimässä meijän vanavedessä, mutta eipä noista tiennyt välittää. Sataa jos sataa. Ei se riittänyt pilaamaan jo muodostunutta maagista tunnelmaa, kun kesäyö läpeensä suditaan halki tyhjien teiden, valtateiden vierusten, siltojen ja kallioleikkausten vain kuun loimottaessa työvalona. Tämä on koettava joskus uuestaan, sen tiesi jo nyt! (kuva: A. Tuhkanen)

Ravisuttava todellisuus

Viimein sitä oikeaa ruokaa! Peukkuasema tarjoaa parastaan myös pahimmillaan kello 02.00

Väliaikamökötys ja reissuviikset sekä -parta

Blade Runner -filter by potato camera (kuva: A. Tuhkanen)


Ooh, vihreää energiaa Haminassa! Loviisassa Anssin mukaan hurautettiin jossain vaiheessa ydinvoimalan syöttölinjan alta, että osataan sen vihreän (hohtavan) energian kanssa myös muualla. Hyvä! (kuva: A. Tuhkanen)

Maanteiden kuningas keskellä tietä, kuvaaja vielä keskemmällä

Haminas lähetää lauantai-iltana kylille kato vast neljän mais sunnuntaiaamuna

Hamina oli jäsen Anssille nostalgiahekumaa, kun mies oli varusmiesaikansa kyseisessä paikassa heilunut. Aika oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä ja kullannut muistot, kun kiertoajelumme vei hänen opastuksellaan pikkukatuja pitkin kasarmi- ja harjoitusalueiden vieritse iskulauseella "pakko käyä kattoo". Näillä seuduilla, kilometreillä, kellonajoilla ja lukemilla oli kyl oma kiinnostusprosentti välillisesti hieman alasuhdanteessa, koska tämä polkija teki tän reissun ensimmäistä ja kauan odottamaansa välikuolemaa ihan hyvää tahtia.


Pari kilometriä museotietä niin olikin jo toinen välikuolema menossa (kuva: A. Tuhkanen)

Oih ja voih

Valuimme Haminasta Virolahdelle Klamilan kautta vievän Museotien imuun itse hiukan vastentahtoisesti. Liikennettä olisi vielä vähemmän mitä Haminan ja Virolahden välisellä Vaalimaantiellä kello aivanliikaa sunnuntaina aamuyöstä, mutta toisaalta sikkuraasäkkyrää tulisi taas muutama kilometri lisää. Totaalihajotusta vastapäisessä laidassa tunteiden kirjoa oli kyllä himo saada kerrytettyä niitä kilometrejä, että mitäs tässä valitetaan: Ei kun surman suuhun jos sillä kerran on niin nälkä. ltä puuduttavan kiemuraiselta ja mäkiseltä 40 km väliltä muistikuvien kohdalla on vain lumisadetta ja teksti "sensuroitu asianomistajan mielenterveyden säästämiseksi".




Ainut selkeä kuva kohinan keskellä on lyhyt pysäkki Klamilan kylän jälkeen olleella maitokopilla. Anssi veti vaakatasoon hetkeksi, mut ite en uskaltanut ummistaa silmiä, sillä pelkäsin etten tulisi heräämään silmäluomien takaa odottavista painajaisista ihan herkästi. Tällä kohtaa vallitsikin sitten jo kolmas selkeä välikuolema, jollei koko Museotietä sitten lasketa yheksi helvetin välikuoleman kerrannaisyksiköksi.


Tervemenoa

Kylmä aamuyö alkoi vaihtua aamuun, kun saavuttiin viimein Virojoelle joskus aamukuuden jälkeen. Hajotus väistyi, tai ainakin laimeni, kun seudut alkoivat olemaan jokseenkin tuttuja.



"It's always shits 'n giggles until someone giggles 'n shits"

Virojoki ja seuraavaksi vuorossa oleva Miehikkälä oli molemmat jollain tasolla tuttua seutua 2014 syksyllä tehdyn Salpapolun syysvaelluksen ansiosta. Silloin pysähdyttiin Muhikon eräkämpälle saunomaan ja yöpymään, tällä kertaa sai kelvata aamupalatauko kallioisella levikkeellä Muurikkalantien varressa. Päivä tuntui olevan pitkällä kun aurinko paistoi korkealta, vaikka kello oli vasta seiskan ja kahdeksan välillä. Meneillään oli myös reissun toinen lyhyt hiekkatien pätkä, kun ensimmäinen oli ollut heti Porvoon jälkeinen Skarpensintie. Jotenkin tuo osuus osasi myös tuntua sekä maistua hiekalta näillä kilometreillä.



Nyt muka jaksaa taas

Alkaa paikannimet näyttää paremmalta! Ja voi sitä tunnetta, kun viimein päästiin kääntymään Muurikkalassa baanalle, joka vie Lappeenrantaan. Selvitäänkö tästä sittenkin?!

No ei se ihan vielä ole ohi


Töh fiiling

Ylämaantie oli pitkä, suhteellisen suora ja arvattavasti aika puuduttava kokemus - kuten kuvasta näkyy, jopa koko reissun puuduttavin. Aivoja nipistelee, ku ois nukkunu niiden päällä. Jos Muurikkalassa oli tullut todettua, että eihän tässä ole enää kuin kivenheitto kotia, niin aika väärässä sitä voi näköjään olla... Tie vaan jatku ja jatku. Lisäksi monissa reissuissa mukana ollut ja siinä matkan varrella asuva Joni ei vastaillut puhe-elimeen kun koitettiin soitella, että tarjoaako hää aamukahvit ku myö iha varta vasten niitä hänelle asti poljettiin Helsingistä juomaan. Kun ei tietysti saatu miekkosta aikasee viikonloppuaamuna kiinni, ni suunnitelma B oli sotkea suoraan maaliin Lappeenrannan satamaan ja selvittää saako näi pahanhajusille ja väsyneille pyöräilijöille vielä myydä vetyjä ja atomeita.


Näköjää sai. Ei olleet valvovat elimet vielä kieltäny.

Tässä vaiheessa on tietysti luonnollista, että korteksissa kaikuu itku ja parku, kun ei jaksa enää yhtään enempää. Maalissahan tässä taidettiin olla jo muutenkin ja v*ttu mikä olo: joka paikkaa väsytti, hajotti, kolotti. Anssia kuitenkin vaivasi vielä pahempi tila: Tuntui kuulemma siltä, että hää polkee Imatralle asti. Kello oli vasta puolen päivän verran, eli kolme tuntia aikaa jälellä ja Ports Kräkker näyttää vasta 270 km. Ei saatana, mie en pole, vaikka tavoitteesta jäätiin 30 km. Miun reissu oli tässä. Ei, kerta kaikkiaan varmasti en pole, meen kotiin ja kuolen. Antakaa miun olla. Kun lihapiirakat saatiin naamaan, niin lähdettiin polkemaan kohti Imatraa. VOI #@&%!!!

Anssi oli hokenut tuota suunnitelmaa käytännössä jo Muurikkalasta asti. Silloin jo tarkastettiin, että Rappeenlantaan lopettaessa reissu tosiaan jäisi tavoitteesta 30 km verran muutamien kartan epämääräisyydestä juontuvien oikomisien vuoksi, mutta jos polkee Imatralle asti niin se otetaan takasi. Vaikka miun aivot vastusteli tätä loppuräpiköintiä, niin joku fiilis takoi kuitenkin, että ei ole paljoa vaihtoehtoja. Kyllähän mie siis pohjimmiltani tiesin sieltä Muurikkalasta asti Anssin ensiehdotuksista alkaen, että Imatralle sitä päädytään itekin, makso mitä makso.

Tuttu Lpr - Joutseno - Imatra -taipale mateli silmien ohi hitaammin kuin koskaan aiemmin. Mitä lähemmäs päästiin Imatraa, sitä hitaammaksi eteneminen tuntui muuttuvan. ltä kai matematiikan käsittees raja-arvosta tuntuu, kun arvoa lähestytään mutta sitä ei ikinä saavuteta. Samalla kuitenkin ristiriitaisesti aavistettiin realiteetit ja podettiin haikeutta kohta päättyvästä reissusta nauttien, tai ainakin joka solun voimalla yrittäen nauttia, viimeisistä kilometreistä kuten edeltävän kesän Radonmittaus -reissulla. Yllätysjuonenkäänteenä ikuisuudelta tuntuneen lopun jälkeen kaarrettiin viimein Imatran Mustalammella tutulle tonttikadulle. Oliko tämä muka viimein ohi?! Ei oo mahollista!


Vuorokauden jalassa olleet kengät sai viimein pois


Mut kyllä se vaan oli viimein tehty. Meinasi isolta mieheltä itku päästä, iha oikeasti. Semmonen mesominen oli takana, ettei tohtinut uskoa. Varttituntia vaille vuorokausi kaikkineen taukoineen oli ryvitty Helsingistä Imatralle polkupyörillä. Seurasi kädenpaiskaus ja selkääntaputtelut erittäin onnistuneesta rimanylityksestä reissutoverin kanssa plus tovin ihmettely siitä, mitä oltiin ylipäänsä todella saatu aikaan. Ei hitto vie.

Kyllä mie uskon ja väitän, et tällaseen pystyy halutessaan aika moni, mutta kun vaan harvalta tuntuu löytyvän halua kaivaa itestään sitä selkärankaa suoritusta varten, tai sitte suurin osa on muuten vaan tarpeeksi fiksuja olemaan yrittämättä mitään tällasta. Olkoot miten oli, niin kova oli suoritus vaikka ite sanonkin ja kun sen edessä pieni ihminen ei osaa siitä juontuneita fiiliksiään oikein sanoin ja tekstein kuvailla, niin todetaan nyt vaan, että reissu oli siinä. Eiköhän tässä ollut tunteita ja tuoksuja tarpeeksi matkan varrella.

Ihan viimesenä retki purettaisiin heittämällä miut autolla takasin Lappeenrantaan, jota enne oli otettava lyhyet päiväunet, ettei nukahda autoon. Klamilan maitokopin uumoilut päiväunilta heräämisen vaikeudesta tässä tilassa ei todella olleet kaukaa haettuja. En oo ikinä kokenut päivä- tai yöunilta heräämistä mahdottomaksi, mutta näiden unien jäliltä alkoi olemaan todella lähellä: Heräsin vasta siihen kun Anssi vatkaa hartioista, kun rannekellon herätys ranteessa oli jäänyt totaalisesti konkelikooman jyräämäksi siinä, missä puhelimen herätyskello ei ollut paljoa enempää huomiota saanut vaikka oli kuinka huutanut korvan juuressa. Havahtumisesta meni vielä seuraavat viisi minuuttia puoli-istuvassa asennossa rehellisesti vain yrittäen kerätä tajuntaansa kasaan. Erittäin psykedeelinen kokemus, suosittelen! Saatavissa kautta maan pyöräilemällä vuorokausi yhteen menoon.


Tässä ei nukuta päiväunia, vaan suoritetaan maaliintulon voitontanssia (kuva: A. Tuhkanen)


Oho, tulipa pitkä teksti. No, simuloikoot se lukijalle niitä todellisia reissufiilinkejä, joka oli sekin sanalla sanottuna aika pitkä paikoitellen. Myös tekstin lopun rivien välistä luettavissa oleva vääntämällä väännetty sanajälki on jotenkin kuvaannollista. Tuonne ihan loppuun sit vielä pakolliset datat aktuaalin informaation ystäville.

Tällasenkin räkimisen jäliltä oli todettavissa, että reidet ei olleet kipeät, mutta jäykät pari kolme neljä päivää reissun jälkeen, ku sementtiä ois ollu suonissa. Lisäksi vähintään yhtä eeppisiä reissusuunnitelmia on jo pöytälaatikossa, mut asia erikseen et milloin tulee seuraavan kerran istuttua sit just polkupyörän satulaan sellainen mielessä. Muuta kyllä on tiedossa ja tulossa, itse asiassa käytynä ja koettunakin jo. Ehkä luet niistä vielä täällä, mut välissä suosittelen kyl vaihtamaan kanavaa. Kokovartalokommando out.


Ni sit niit numeroit

- Kokonaismatka: 310 km
- Liikkeelläoloaika: 15 h 14 min
- Matkaan käytetty aika taukoineen: la 16.7. klo 15.00 - su 17.7. klo 14.45, eli 23 h 45 min

- Keskinopeus: 20,4 km/h
- Maksiminopeus: 46,3 km/h

- Matkan aikana nautitut kahvikupilliset: 3 kpl (vaan!!! Joha sitä juodaan työpäivän aikanakin enemmän)
- Matkan aikana nautitut vedyt savukinkulla: 1 kpl
- Matkan aikana nautitut energiageelit: 24 pss


Käppyrää ja vänkyrää: http://www.sports-tracker.com/workout/stalkah/578b701de4b091e5e057c0c7  


"Iha ku oisin lukenu tästä joskus", eli toinen tapa kertoa sama tarina by Anssi: http://rinnakkaisohjelma.blogspot.fi/2016/12/kolmesataa.html


Psssst..! Ens reissulle pitää muuten ostaa parempi satula...